… se olikin runo isästäni
Vasta luettuani edellisen postaukseni kommenteista sen, joka on Helmin kirjoittama, tajusin yhtäkkiä, että runon henkilö olikin minun isäni. Olin viisivuotias, kun äitini Vieno kuoli keuhkotautiin keväällä 1946. En nähnyt enää isääni, joka oli surun murtama. Ja tuota suruaan hän oli nähtävästi kuljettanut mukanaan koko lopun elämäänsä, vaikka olikin ollut kaksi kertaa uudessa avioliitossa.
Minä olin ollut jonkin aikaa sukulaisteni hoivissa, ja sitten 10 päivää lastenkodissa, kunnes minua tuli noutamaan keski-ikäinen, lapseton pariskunta. Minusta tuli heidän ottolapsensa. Myös pikkusiskoni, joka syntyi pari kuukautta ennen äitini kuolemaa, annettiin suoraan sairaalasta adoptiovanhemmilleen.
Sain tietää biologisesta isästäni erikoisella tavalla: ensimmäisen aviomieheni tuttavan kautta. Jossain vaiheessa tapasimme sukulaishäissä, ja isäni oli ikionnellinen. Itselläni oli hiukan vaikeuksia käsittää, että tuo vieraanoloinen ihminen, jonka kasvoista jo näki, että lasia oli tullut kallisteltua liiankin kanssa, olikin minun biologinen isäni Kauko.
Pidin kuitenkin jatkossa jonkin verran yhteyttä häneen, ja kävin häntä tapaamassakin Tampereella, ja ystävystyin hänen silloisen vaimonsa kanssa, jonka pojan isä oli ottanut nimiinsä. Yhteytemme katkesi kuitenkin jossain vaiheessa, kun isäni alkoi soittelemaan alvariinsa kännipäissään meille. Se alkoi jo häiritä perhe-elämäämme. Olin kuitenkin ollut yhteydessä hänen sisareensa, jonka kautta sain sitten tiedon isäni kuolemasta. Olin silloin asunut jo vuoden Italiassa. Se oli minulle suuri järkytys. Ja jonkinlaiset syyllisyyden tunteetkin nousivat pintaan.
Kävin sitten Suomen matkallani myös Tampereella ja vein kukkaset hautausmaalle, jonne hänet oli haudattu uurnalehtoon monen muun vainajan joukkoon, enkä tiedä tarkkaan, missä kohtaa hänen uurnansa on. Hänen entiseen vaimoonsa Helviin olen ollut yhteydessä vielä senkin jälkeen. Helville tuo aika oli todella rankkaa, sillä pari viikkoa isäni kuoleman jälkeen hänen poikansa oli ampunut itsensä kaverinsa aseella.
Näin olin kirjoittanut isästäni aikoinaan erääseen toiseen blogiini:
Ei, isä ei! Isä on polvillaan minun edessäni. Hän on päissään ja unohtanut, että minä olen hänen tyttärensä, hänen vastalöytynyt tyttärensä. Enkä Vieno hänen nuoruudenrakastettunsa, minun äitini, joka kuoli minun ollessani vasta viiden vanha.
Isä on vaalinut Vienon kuvaa mielessään kaikki nämä vuodet, ja aika on vain kaunistanut sitä kuvaa. Eikä hän näytä huomaavan, miten hyvä vaimo hänellä on rinnallaan. Isä on holisti, viikonloppujuoppo, oli jo silloin äidin kuoltua. Hän ei vain koskaan ole uskaltanut myöntää sitä.
Työnsä hän on aina hoitanut, mutta hänen vapaa-aikansa parhaat hetket on uhrattu veli Baccukselle. Isä on polvillaan minun edessäni, mutta en minä voi ottaa vastaan hänen palvontaansa. Hän haluaa, että istun hänen vierellään sohvalla ja pidän häntä kädestä. En minä voi. Enkä halua. En minä voinut istua hänen sylissään ja antaa hänen suudella minua suoraan suulle.
Ei sitä, isä, ei. Totta kai minä rakastan sinua, mutta en minä ole tottunut sellaiseen. Olen liian isokin jo. Sitä paitsi sinä inhotat minua humalaisena. Kasvosi punoittavat ja ovat paisuneet liiasta viinasta. Olet epämiellyttävä kännissä. Kyllä minä tiedän, että sinä olet hyvä ihminen, helläluontoinen. Sydämesi on puhdasta kultaa. Mutta nouse jo ylös sieltä. En minä voi ottaa vastaan sellaista rakkautta. Se tulee monta kymmentä vuotta liian myöhään.
PS. Nämä olivat sen aikaisia tunteitani, mutta vanhempana on varaa olla armollisempi. Ja tilalle tulevat voimakkaat säälin tunteet. Kuinka kaikki olisikaan voinut olla toisin ilman kuningas Alkoholia!
(RVC)
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 