Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Muisteluja’ Category

Vaihdoin sivupohjaa tai oikeastaan vain kuva siinä on uusi.  Olihan se aiempikin kuva kiva ja kaunis, mutta vaihtelu virkistää. Sitä paitsi halusin nyt viimeinkin laittaa blogiini tämän kuvan pyöreästä, meren päällä olevasta rakennuksesta, Rotondasta,  jossa järjestetyissä tanssiaisissa tapasin nykyisen puolisoni reilut 28 vuotta sitten.  Rotondalla  on siis meille tiettyä tunnearvoa.

Rakennuksella on lisäksi italialaisille, erityisesti Marchen maakunnassa asuville tiettyä historiallistakin merkitystä,  josta kerron  sitten lisää, kun olen saanut aineiston koottua ja käännettyä suomen kielelle.  (RVC)

Read Full Post »

Terkkuja Suomesta

On aina liian vähän aikaa, ja liian vähän sanotaan.  Kävimme Suomessa, jossa majailimme pitkäaikaisimman ystävättäreni Monikan luona kuten parina aikaisempanakin kesänä.  Käväisimme myös Siikajärvellä, jossa Monika näyttää viihtyvän paremmin kuin kaupunkiasunnossaan Helsingin Koskelassa.  Enkä yhtään ihmettele sitä, sillä kuudennessa kerroksessa oli todella kuuma. 

Siikajärvellä minäkin vietin lapsuuteni kesät, ja sieltä on pelkästään mukavia muistoja.  Alkuaikoina matkustimme sinne Monikan isän kyydissä kuorma-autolla, joka oli lainassa hänen työpaikaltaan.  35 kilometriä tuntui silloin pitkältä, eihän mökille ollut edes kunnon tietä.  Nythän sinne ajaa noin puolessa tunnissa.  Ja kesälomalaisten ja talvensakin siellä viettävien määrä on lisääntynyt  huimasti.  Mökkiläiset näyttävät  jo vallanneen lapsuutemme marjojen poimintapaikatkin.  

Minulla oli Siikajärvellä ihan ikioma leikkimökkikin, jonne saatoin vetäytyä leikkimään ja mietiskelemään.  Ja usein sinne pistäytyi Monikakin ja joitakin muitakin kavereita.

Siikajärvi tuntuisi olevan entisellään.  Tosin nyt on rannalla myös pukeutumiskopit.  Aikoinaan kävin siellä uimassa useita kertoja päivässä. Kerran myös lokakuussa. Olin silloin vanhempieni kanssa rannalla, eivätkä he uskoneet, että olisin todella mennyt uimaan, ja antoivat siksi luvan. Mutta minäpä yllätin heidät ja uiskentelinkin siellä hyvän tovin.  Itseasiassa olin niihin aikoihin kuin kala vedessä  ja  myös hyvä sukeltaja.

Mutta palataksemme lomaamme kävimme myös Kirkkonummella, jossa Tuula-serkkuni asuu.  Ohjelmassa oli myös käynti 1200-luvulla rakennetusssa kirkossa, jossa oli kahden naisen järjestämä hieno kirkkokonsertti.  Näistä naisista ainakin toinen on jotain sukuakin Tuulalle,  ja hänen sisarelleen Lealle ja veljelleen Ristolle. Heidän äitinsä puolelta. Konsertin jälkeen meillä oli oikein mukava iltapäivä Tuulan luona, jonne tulivat myös konsertin järjestäneet naiset.  Ruokailimme  ja vietimme päivää terassilla ruokaillen ja jutellen ja lauleskellenkin. 

Mukavan iltapäivän jälkeen pääsimme majapaikkaamme Lean kyydissä, ja käväisimme myös hänen uudessa asunnossaan matkan varrella.  Kaiken kaikkiaan oli oikein mukava nähdä ja jutella serkkujen kanssa.  Italiaan muuttoni jälkeen he ovatkin olleet ainoat sukulaiseni, joihin olen ollut vielä yhteydessä. Meitä yhdistää muun muassa karjalaiset juuret.

Suomessa käydessäni olemme aina tavanneet myös Marjutin, jonka kanssa kävimme nytkin – kuten aina –  tutustumassa Ateneumin kokoelmiin. Ja kuten aina oli siellä nytkin myös uutta nähtävää. Tosin nautimme aina niistä vakinaisistakin kokoelmista.

Tällä kertaa tapasimme myös koulukaverini Marjaliisan, jota en ollut nähnytkään vuosikausiin.  Hän oli luokkaa alempana Tyttönorssissa, mutta meillä oli jo kouluaikoina yhteisiä intressejä. Oli tosi kivaa tavata, ja muistella menneitä  sekä  vaihtaa uusia kokemuksia.  Marjaliisa näyttää olevan kovin ahkerasti mukana politiikassa,  ja sain häneltä lehtileikkeen, jossa hän kertoo  Bolivian presidentin Evo Morlesin vierailusta Suomessa.

Kävimme myös ravintola Ilveksessä, jossa tapasimme Leena Merimaan ja näimme vilaukselta  Juhaninkin,  jolla näyttää aina olevan kiire.   Leena ja Juhani liittyvät opiskeluaikaani, jolloin asuimme opiskelija-asuntolassa Ida Aalbergin tiellä  ja vietimme aikoinaan hauskoja ja joskus hurjiakin illanistujaisia.

On aina liian vähän aikaa…   Valitettavasti tapasin tyttäreni Susin vain pari kertaa.  Hänen piti tulla mukanamme käymään Siikajärvellä, mutta hän poti kyseisenä päivänä kovaa päänsärkyä eikä voinutkaan tulla mukaan.  Tyttären pojan Kaapon ja hänen vaimonsa Sannan luona istuimme terasilla yhtenä iltapäivänä ja oli oikein mukavaa.   Ei aina käy niinkuin haaveillaan. Enkä todellakaan jaksa enää kuin joskus ennen rientää tapaamisesta toiseen.

Summa summarun kiva reissu se oli, mutta seuraavalla kerralla emme taatusti lähde matkalle kello kuuden kieppeillä aamulla, jolloin on noustava ylös kukon laulun aikaan,  kello neljältä. Ja kaiken kukkuraksi jouduimme menomatkalla odottamaan jatkolentoa Munchenissä Helsinkiin  kuusi tuntia.  Ennen lähtöä Italiasta ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska pelkäsin, etten heräisi ajoissa. Ja olinkin aivan tööt Suomeen päästyäni, ja nukuin sitten Suomessa kellon  ympäri.  Ja sama juttu takaisin tullessa. Tosin Munchenissa oltiin vain pari tuntia.  EI IKINÄ ENÄÄ!  (rvc)

Read Full Post »

”Eksyin” joitakin päiviä sitten Hämäläis-Osakunnan nettisivuille, ja totesin, että vielä se Holli eli Hämäläis-Osakunnan Laulajat-niminen kuoro on yhä voimissaan. Mukava yhteensattuma, kun olin jo sitä ennen aikonut laittaa blogiini oheisen artikkelini, joka julkaistiin Hämäläis-Osakunnan vuosikirjassa 1969,  ja joka kertoo Hollilaisten matkasta Itävaltaan kyseisenä vuonna. Se oli myös allekirjoittaneen ensimmäinen ulkomaanmatka, jollei ota huomioon sotalapsena oloa Ruotsissa alle kaksivuotiaana. Tuosta matkasta on tosiaan jo hurjasti aikaa, ikuisuus melkein. Ei voi kuin todeta, että ”Tempus fugit!” Artikkelin otsikkona oli:

Se oli sitä aikaa, kun HOL valloitti Keski-Eurooppaa

Laulu Suomen soi – monen sadan metrin korkeudessa eräällä Schlögenin vuorella, minne innokkaimmat hollilaiset vuoristokiipeilijät olivat nousseet ihailemaan Tonavan juuri sillä kohdlla tekemää 180 asteen mutkaa (Donauschlinge). Ja se soi kaikkialla Itävallassa, minne Hämäläis-Osakunnan Laulajat poikkesivat heinäkuun 4.-11. päivinä 1969. Matkalle osallistui 44 suomalaisen ja yhden amerikkalaisen (Jeanette Curry) hollilaisen lisäksi muutama vaimo ja seniorilainen, jotka antoivat laulajille niin tuiki tarpeellista henkistä tukea.

Kuoron osallistumisvahvuus olisi ehkä ollut suurempikin, mutta se, että jokainen maksoi oman matkansa, asetti luonnollisesti rajoituksia monille. Ratkaisevalla tavalla vaikutti matkan onnistumiseen ja ylipäänsä toteutumiseen oiva matkanjohtajamme Mr. Masa (Martin Tukiainen), joka suoritti kotimaassa kaikki valmistavat järjestelyt ja piti meidät Itävallassa aina tilanteen tasalla.

Wienissa viivyttiin kaksi vuorokautta, (no, Wien on aina Wien…) ja yksi päivä kierrettiin Welsissä (huh, huh!). Griesckirchenistä käsin tehtiin kiertoajelu Ylä-Itävallassa ja pitkä retki henkeä salpaaviin alppimaisemiin, joka muodostui odotettua jännittävämmäksi. Menomatkalla sattui näet peni kolari itsepäisen, paikalle poliisia vaatineen itävaltalaisen kanssa,  ja paluumatkalla kuskimme testasi ajotaitoaan ja tietä mutkaisella, ahtaalla ja pilkkopimeällä vuoristopolulla, jota kukaan ei ollut ennen linja-autolla ajanut. Siinä moni katseli kasvavin kauhun tuntein vieressä ammottavaa rotkoa lukien isä-meitää ja pahoitellen, ettei lähtisi sieltä selvänä…

Kuoro valloitti itävaltalaisia kolmella virallisella konsertilla Welsissä, Tollet-nimisessä linnassa ja Bad Schallerbachissa sekä monilla epävirallisilla esiintymisillä mm. Grinzingin viinituvassa (miten se viini maistuikaan Wienissä!),  Bad Schallerbachin ja Welsin asemilla, Kremsmunterin luostarin pihalla jne.

Itävaltalaiset valloittivat meidät joka paikassa välittömyydellään ja ystävällisyydellään. Oli sykähdyttävää nähdä millä tavalla he ottivat vastaan meidän laulumme. Aplodeista ei ollut tulla loppua ja kuvitelkaapa – konserttiyleisö seisoi Welsissä konserttitalon portailla laulamassa jäähyväisiksi vierailevalle kuorolle. Sellaista voi tapahtua vain Itävallassa.

Mitä tapahtuisikaan, jos Suomessa jotkut innostuisivat purkamaan elämäniloaan lauluksi jossakin kapakassa – ulos varmaan lentäisivät. Siellä alkoi viinikarahveja virrata pöytään muiden vieraiden toimesta… Erityisen kiitoksen ansaitsivat luonnoillisesti itävaltalaiset isäntämme. Ylä-Itävallan musiikkiopiston musiikkikonsulentti Ernst Huber, viikon pääjärjestäjä, welsiläiset kapellimestarit Walter Kögler ja Hermann Derschmidt sekä apteekkari WolfgangRizy, joka toimi vieraanvaraisena isänstänämme Alpeilla. Mainittaman pitää myös se sympaattinen sitransoittaja, joka ei tuntenut nuottiakaan, mutta jonka sormissa tuo itävaltalainen kansansoitin sykki elämäniloa niin kuin vain taitajan käsissä.

Itävallan matka ei ollut mikään turistimatka, vaikka siitä tiukan ohjelman puitteissa otettiinkin irti kaikki mahdollinen. Kolme konserttia ja radionauhoitus neljänä peräkkäisenä päivänä käy työstä jo amatöörikuorollekin. Kiitos kuoronjohtajamme Martti Neuvosen väsymättömän uurastuksen ja kuorolaisten loppua kohti kohonneen innostuksen ne onnistuivat. Tästä oli varmaankin parhaana osoituksena jugoslavilaisen professorin, rouva Trudin sanat:

Tästä oli varmaankin parhaana osoituksena jugoslavilaisen professorin, rouva Truda Reich-Ribarin sanat:  – Olen kuullut monia nuorisokuoroja, mutta yksikään niistä ei ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin HOL.  – Sanojensa vahvistukseksi rouva Reich-Ribar esitti meille kutsun tulla samanlaiselle konserttimatkalle Jugoslaviaan seuraavana keväänä. Jos Luoja suo voimia (= laulajia) ja rahaa (jota kyllä tarvitaan), niin lähdetään,  tuumasivat hollilaiset silloin.

oooooo

PS. Näin kirjoitin silloin aikoinaan nimellä Ritva Siitonen.  Se oli todella hieno reissu.  Olin jonkin aikaa vielä mukana kuorossa, mutta jatkaessani opiskelua, elämääni  tuli muita  jännittäviä asioita kuorolaulun tilalle.  (RVC)

Read Full Post »

Teemana Muoti

Aikoinaan 1990-luvun alussa olin  kirjoittanut  Turun Sanomiin, kahdesta Italian tunnetuimmista muotisuunnittelijoista Giorgio Armanista ja Valentinosta.  Valentinon sanottiin aikoinaan pukeneen maailman kauneimmat naiset.  Hänen vahvin valttinsa oli tyylikkäät iltapuvut, joita häneltä olivat tilanneet mm. Madam Chirac, Liz Taylor ja Sofia Loren. Valentinon mielestä  yli nelikymppisen  tulee unohtaa musta kokonaan vaatekaapistaan. Hän pukikin mieluiten naiset punaiseen ja uskoi sen suostuisaan vaikutukseen.

Jossain vaiheessa 1990-luvulla Giorgio Armani onnistui ”kaappaamaan” Valentinolta omaan asiakaspiiriinsä Sofia Lorenin, Ornella Mutin ja Claudia Cardinalen.  Armanin tyyli oli vähemmän paljastavaa mm. mitä kaula-aukkoihin tulee.  Armani oli aikoinaan huomannut naisten ihastuksen jakkuun, josta tuli hänen käsissään keskeinen vaatekappale, jonka ympärille kaikki muu rakentui. Hänen peruslinjansa on ollut mietojen värien käyttö, josta hän poikkesi vain harvoin. Hän piti harmaanbeeshiä rauhoittavana värinä, ja se jätti tilaa voimakkaalle meikille ja asusteille.

Varsinainen muotitoimittaja  minusta tuli myöhemmin 1990-luvulla, kun aloin käydä muotimessuilla  ja kirjoitin artikkeleita Teksi-nimiseen lehteen.  Se oli jännittävä seikkailu, josta selvisin kohtalaisen hyvin, ja lehdessä pidettiin artikkeleistani. Niinpä parin vuoden ajan kävinkin lukuisia kertoja  Firenzessä ja Milanossa messuilla. Lastenvaatemessujen nimi oli  Pitti Bimbo, miestenvaatemessujen Pitti Uomo,  naisten vaatemessujen Pitti Immagine  Donna  ja neuleita esittelevien messujen nimi oli Pitti Filati. Kaikkein entinen minua ihastuttivat Pitti Bimbo-messut, kun niissä esiintyvät lapset olivat niin mahdottoman reippaita ja pirteitä.  Heitä olisin katsellut vaikka kuinka pitkään.

 Firenzessä järjestettyihin messuihin onnistuin matkustamaan junallakin edestakaisin, mutta Milanoon junamatka Anconasta olisi kestänyt ainakin viisi tuntia yhteen suuntaan, joten olisi pitänyt yöpyä siellä.  Niinpä Teksi suostuikin maksamaan minun lentolippuni  edetakaisin Milanoon, kuten myös junalippuni Firenzeen. 

Kalliiksihan se Teksille tuli, ja siksi en saanutkaan toivomaani korotusta palkkiooni, vaikka he pitivätkin teksteistäni.  Minusta kuitenkin saamani palkkio oli kovin pieni kolmen päivän työstä, kun otti huomioon matkapäivät ja messuilla kiertely.  Niinpä sitten jätinkin tuon homman. Mukava muisto minulla on siitä kaudesta kaikesta huolimatta.   (RVC)

Read Full Post »

Virhearvion kohteena…

….  minä ja miehenikin tavallaan

Erehtyminen on inhimillistä ja virhearvioita voi sattua kenelle tahansa. Ja tottakai niitä on sattunut minullekin. Montakin kertaa. Nyt kuitenkin tuli mieleeni tapaus, jolloin olin itse virhearvion kohteena.

Olin muuttamassa Italiaan, ja niin kuin on ollut monesti tapana sanoa ”miehen perässä”. Siitä tulee ensi vuoden toukokuussa kuluneeksi 25 vuotta. Enkä ole koskaan ollut niin onnellinen elämässäni kuin täällä Italiassa.

Silloin reilut 24 vuotta sitten monet ystävistäni olivat todella onnellisia minun puolestani. Mutta oli niitäkin, joilta sain kuulla: – Eikö Suomesta minulle miestä löytynyt, kun pitää muuttaa Italiaan saakka?

Kysymyksenä se oli kyllä aika huvittava siinä mielessä, että olihan niitä löytynyt, kun olin ehtinyt olla jo pari kertaa naimisissakin. Sitä paitsi olin kolmen vuoden ajan viettänyt kaikki lomani Italiassa. Ja mies oli käväissyt useaan otteeseen Suomessakin. Joten eihän Italiaan muuttoni ollut mikään äkkinäinen päähänpisto.

Sitä paitsi niin sanottuja seka-avioliittoja on aina ollut, niin kauan kun ihmiset ovat matkustaneet maasta toiseen. Joskin se nykyaikana on paljon yleisempää. Ja melkein kaikilla suomalaisillakin on suvussaan joku, joka on avioitunut ulkomaalaisen kanssa.

No, jospa tuo ihmettely olisi ollut ainoa seikka, en varmaankaan tässä kirjoittelisi asiasta. Mutta eräät aiemmin ystävinä pitämäni henkilöt kohtelivat minua jatkossakin kuin jonkinlaista ressukkaa, joka oli langennut italialaisen miehen loukkuun.

Se oli minusta niin ylimielistä, loukkaavaa ja asiatonta käytöstä, varsinkin kun eivät olleet miestä edes koskaan tavanneet. Niinpä minä sitten  katkaisinkin tyystin yhteydenpitoni heihin. Viime aikoina olen monesti ajatellut, että olisi mukava nähdä heidän ilmeensä, kun he huomaisivat, miten onnellinen ja tasapainoinen olen nykyään. Ja tutustuttuaan mieheeni heidän olisi pakko myöntää oma virhearvionsa sekä minusta että miehestäni, jota he eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneetkään. (RVC)

Read Full Post »

… se olikin runo isästäni

Vasta luettuani edellisen postaukseni kommenteista sen, joka on Helmin kirjoittama,  tajusin yhtäkkiä, että runon henkilö olikin minun isäni.   Olin viisivuotias, kun äitini Vieno kuoli keuhkotautiin keväällä 1946.  En nähnyt enää isääni, joka oli surun murtama.  Ja tuota suruaan hän oli nähtävästi kuljettanut mukanaan koko lopun elämäänsä, vaikka olikin ollut kaksi kertaa uudessa avioliitossa.

Minä olin ollut jonkin aikaa sukulaisteni hoivissa, ja sitten  10 päivää lastenkodissa, kunnes minua tuli noutamaan keski-ikäinen, lapseton pariskunta. Minusta tuli heidän ottolapsensa.  Myös pikkusiskoni, joka syntyi pari kuukautta ennen äitini kuolemaa, annettiin suoraan sairaalasta adoptiovanhemmilleen.

Sain tietää biologisesta isästäni erikoisella tavalla:  ensimmäisen aviomieheni tuttavan kautta.  Jossain vaiheessa tapasimme sukulaishäissä,  ja isäni oli ikionnellinen.  Itselläni oli hiukan vaikeuksia käsittää, että tuo vieraanoloinen ihminen, jonka kasvoista jo näki, että lasia oli tullut kallisteltua liiankin kanssa, olikin minun biologinen isäni Kauko.

Pidin kuitenkin jatkossa jonkin verran yhteyttä häneen, ja kävin häntä tapaamassakin Tampereella,  ja ystävystyin hänen silloisen vaimonsa kanssa, jonka pojan isä oli ottanut nimiinsä.  Yhteytemme katkesi kuitenkin jossain vaiheessa, kun isäni alkoi soittelemaan alvariinsa kännipäissään meille.  Se alkoi jo häiritä perhe-elämäämme. Olin kuitenkin ollut yhteydessä hänen sisareensa, jonka kautta sain sitten tiedon isäni kuolemasta. Olin silloin asunut jo vuoden Italiassa.  Se oli minulle suuri järkytys.  Ja jonkinlaiset syyllisyyden tunteetkin nousivat pintaan.

Kävin sitten Suomen matkallani myös Tampereella ja vein kukkaset hautausmaalle, jonne hänet oli haudattu uurnalehtoon  monen muun vainajan joukkoon, enkä tiedä tarkkaan, missä kohtaa hänen uurnansa on.  Hänen entiseen vaimoonsa Helviin olen ollut yhteydessä vielä senkin jälkeen.  Helville tuo aika oli todella rankkaa, sillä pari viikkoa isäni kuoleman jälkeen hänen poikansa oli ampunut itsensä kaverinsa aseella.

Näin olin kirjoittanut isästäni aikoinaan erääseen toiseen blogiini:

Ei, isä ei! Isä on polvillaan minun edessäni. Hän on päissään ja unohtanut, että minä olen hänen tyttärensä, hänen vastalöytynyt tyttärensä. Enkä Vieno hänen nuoruudenrakastettunsa, minun äitini, joka kuoli minun ollessani vasta viiden vanha.

Isä on vaalinut Vienon kuvaa mielessään kaikki nämä vuodet, ja aika on vain kaunistanut sitä kuvaa. Eikä hän näytä huomaavan, miten hyvä vaimo hänellä on rinnallaan. Isä on holisti, viikonloppujuoppo, oli jo silloin äidin kuoltua. Hän ei vain koskaan ole uskaltanut myöntää sitä.

Työnsä hän on aina hoitanut, mutta hänen vapaa-aikansa parhaat hetket on uhrattu veli Baccukselle. Isä on polvillaan minun edessäni, mutta en minä voi ottaa vastaan hänen palvontaansa. Hän haluaa, että istun hänen vierellään sohvalla ja pidän häntä kädestä. En minä voi. Enkä halua. En minä voinut istua hänen sylissään  ja antaa hänen suudella minua suoraan suulle.

Ei sitä, isä, ei. Totta kai minä rakastan sinua,  mutta en minä ole tottunut sellaiseen. Olen liian isokin jo. Sitä paitsi sinä inhotat minua humalaisena. Kasvosi punoittavat ja ovat paisuneet liiasta viinasta. Olet epämiellyttävä kännissä. Kyllä minä tiedän, että sinä olet hyvä ihminen, helläluontoinen. Sydämesi on puhdasta kultaa. Mutta nouse jo ylös sieltä. En minä voi ottaa vastaan sellaista rakkautta. Se tulee monta kymmentä vuotta liian myöhään.

PS.  Nämä olivat sen aikaisia tunteitani,  mutta vanhempana on varaa olla armollisempi.  Ja tilalle tulevat voimakkaat säälin tunteet.  Kuinka kaikki olisikaan voinut olla toisin ilman kuningas Alkoholia!

(RVC)

Read Full Post »

Tästä se alkoi….

Sirokko haastoi minut jokin aika sitten kirjoittamaan hurjan jutun.  Mielestäni tämä on sellainen, vaikkei ihan uusi olekaan.

HARJOITTELIJANA MIESTEN LEHDESSÄ

Sanoivat hukkuvansa papereihin. Ojensin auttavan käteni yli paperiläjien, ja ne rauhoittui, kun kerroin olleeni mielisairaalassa töissä.

Järjestin papereita ja luin oiko kahden neliön komerossa. Konttoripäällikön röntgensilmä leimasi muistiin neljän naisen töihin tuloajat. Urokset saapui puolelta päivin ja lähti oitis lounaalle. Palattuaan ne pelasi lopun päivää pajatsoa kymmenpennisillä, joita aika ajoin vietiin ämpärillä Alkoon. Miehet sai ryypätä kaljaakin työaikana. Se oli miesten lehti. Miesten maailma. Siitä huolimatta lehti ilmestyi joka kerta.

Miesvaltaisilla työpaikoilla ei ole intrigejä eikä juoruta. Kuka onkaan niin sanonut! Toimitusjohtaja Teejii ei tullut toimeen päätoimittajan eikä paljon muidenkaan kanssa. Pojat vitsaili sen ”kuukautisilla”. Päätoimittaja puolestaan ei tullut touhuun toimitussihteerin kanssa.

Sen sijaan keskusneidin suhde toimitusjohtajaan oli lämmin ja intiimi. Koko puulaaki tunsi tarkoin varjellun salaisuuden. Annas olla kun eräänä viikonloppuna keskuksen piti poiketa Pohjanmaalla sukuloimassa. Se onneton eksyikin pomon kera Seutulan lentokentälle, ja kaikki näki ne televisiouutisissa. Samaan Tukholman koneeseen kun änkesi myös muuan ministeri.

Myöhemmin keskusneiti teki itsarin. Yksinäiselle naiselle viimeinen pisara oli, kun sen kissakin katosi. Aikanaan myös Teejiin veli, talouspäällikkö päätti päivänsä ajettuaan lehden konkurssin partaalle.

Toimituksessa oli epävirallinen, rekisteröimätön yhdistys: Naiskirjailijoiden miehet. Sen jäsenistä toinen kirjoitti itsekin runoja töiden lomassa. Päätoimittaja puolestaan ostatti tohvelit työaikana yhdeksänkymppiselle tädilleen. Joskus se kävi iltapalalla toimituksen sihteerin luona, kun taas lehden toimitussihteeri seurusteli salaa toisen sihteerin kanssa.

Vähitellen aloin tajuta, miksi mielisairaalatyö oli käynyt suosituksesta. Kun Teejiillä oli ”kuukautisensa”, tyhjät kaljapullot lenteli kustannuspäällikkö-runoilijan huoneen läpi käytävään. Ja toimitusharjoittelijana pääsin harjoittelemaan lasinsiruja lattialta. Kerran kuukaudessa Teejii antoi potkut jollekulle ja peruutti ne seuraavalla viikolla, jos sitä osasi sopivasti mielistellä.

Ne piti niistä irtisanomisista kirjaa. Tilastoja johti saunahullu toimittaja Kappelivuori, joka saattaa olla siellä töissä vieläkin, jollei ole jo eläkkeellä. Kerran sen koira teki tarpeensa Teejiin kokolattiamatolle. Mies lähetti koivunkaarnakortin Lapista: josko olisi vielä niin kuin työpaikka tallella?  (rvc)

Read Full Post »

Older Posts »