Juha Virkkusta muistellen

Oli todella sykähdyttävää kuulla tänään radiossa äskettäin kuolleen Juha Virkkusen ääni, joka oli juuri sellainen jollaisena sen muistinkin.   Kyseessä oli vanha nauhoitus ohjelmasta, jossa pohdittiin 100 vuotta sitten syntynyttä, edemennyttä Mika Waltaria  ja hänen kirjailijaprofiiliansa.  Oli todella hieno idea radion väeltä lähettää ulos tuo ohjelma.  Se tuntui todella lohdulliselta.  Ainakin ääni jäi jäljelle  Juhan pitkästä ja merkittävästä elämänurasta, josta hän sai – todella ansaitusti – Valtion journalistipalkinnon vuonna 2004.

Kaikki kirjallisuuden ja varsinkin runouden ystävät lienevät yhtä järkyttyneitä Juhan kuolemasta.  Itse kuulin nyt vasta, että Juha oli syntynyt vain joitakin päiviä ennen minua samana vuonna, mikä todella sävähdytti. Onneksi meillä on varmaan jatkossakin mahdollisuus kuulla hänen ääntään radiossa.

Olin niin hämmästynyt ja ahdistunut kuultuani Juhan kuolemasta, vaikken kuulunutkaan hänen lähimpään ystäväpiiriinsä.  Olimme tutustuneet Kirjoittajakerho Kaatran illanistujaisissa, joissa hän välistä vieraili. Tapasimme  hänen luonaankin – muistaakseni – kerran, kun Suomessa oli vierailulla Nikolai Laine, jonka kanssa Juha toimitti mm. Karjalan kertojat-kirjan.  Ja Laineen vierailun jälkeen kaatralaisten runoja julkaistiinkin Punalippu-lehdessä. Muutama minunkin runoni.

En tarkalleen muista, liekö Juha juuri siinä yhteydessä ehdottanut, että voisin ruveta toimittamaan ohjelmia itse valitsemistani kirjoista.  Joka tapauksessa Innostuin kovasti mahdollisuudesta tehdä radio-ohjelmia, joista minulla oli joitakin kokemuksia ennestäänkin.  Ohjelmiin tein lyhyen esittelyn kulloinkin vuorossa olleesta kirjasta ja kirjailijasta, minkä jälkeen  joku radioteatterin näyttelijöistä luki valitsemani tekstin pätkät.  Se oli ihan mukavaa ja itsenäistäkin hommaa, jonka hiukan harmitellen jätin sen jälkeen, kun olin päässyt Metsähallitukseen äitiyslomalle jääneen tiedotussihteerin sijaiseksi.

Muistelen Juhaa lämmöllä. Hän oli hieno ihminen ja teki todella hienon elämäntyön suomalaisen kirjallisuuden ja varsinkin runouden hyväksi.  Tämän runon haluaisin kuulla,  ja tuon,  kaikki tuon kirjasarjan runot haluaisin kuulla radiossa yhä uudestaan.  Ja  Juha Virkkusen hienoa ääntä radiossa.   (RVC)

Read Full Post »

Ja äkkiä on ilta

MInulle tuli tuosta edellisen postaukseni haasterunosta mieleen Salvatore Quasimodon runo  Ja äkkiä on ilta. Siinä on kolmella rivillä sanottu todella paljon. Siitä voi löytää mahdottoman monia merkityksiä.  Hieno runo, jonka poimin Mirjam Polkusen, Satu Marttilan ja Juha Virkkusen toimittamasta kirjasta Tämän runon haluaisin kuulla, johon oli koottu samannimisessä radio-ohjelmassa kuultuja yleisön toivomia runoja.

Minulla on sarjan ensimmäinen osa, jota ei ole nimeroitu ja  Tämän runon haluaisin kuulla 2.   Sekin on näiden kolmen toimittama.  Lisäksi on ilmestynyt vielä ainakin kolmas osa, jonka Satu Koskimies (ent. Marttila) on toimittanut yhdessä Juha Virkkusen kanssa.  Satu Marttila on julkaissut myös lukuisia omia runo- ja muitakin kirjoja.

Satuin tuntemaan kaikki kolme.  Mirjam Polkunen oli aikoinaan Tyttönorssissa auskultoimassa. Meikäläinen oli tehnyt ylipitkän esitelmän Turun linnasta, ja Polkunen lausui kuolemattomat sanansa, jotka jäivät ikuisesti mieleeni: Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.  Valitettavasti en ole vieläkään täysin sisäistänyt tuota periaatetta.

Myöhemmin tapasin Polkusen Yleisradiossa mennessäni ehdottomaan Radiolle dokumenttikuunnelman tekemistä Hiililiva Malmin uppoamisesta, joka sitten toteutettiinkin.  Minä tein siihen dialogit kuunneltuani kasetteja, joihin Jouko Nikula oli haastatellut haaksirikosta pelastuneita, joista hän merikarhuna tunsi entuudestaan jo aika monen.  Kuunnelma, jonka oli ohjannut Pertti Salomaa,  esitettiin viimeisen työviikkoni jälkisenä sunnuntaina. Sitten se käännettiin myös ruotsiksi, ja esitettiin Ruotsinkin radiossa ja myöhemmin myös Norjassa.  Olin jo asunut vuoden Italiassa, kun se osallistui Italiassa vuosittain järjestettyyn Prix Italia-kilpailuun.

Satu Koskimies ( ent. Marttila)  taas oli koulutoverini vuotta ylemmältä luokalta, ja hänetkin olen tavannut kulttuurin merkeissä. Hän on kirjoittanut Katariina Haavion  kanssa Tyttönorssin tytöistä kaksi kirjaa 50-luvun tytöt, päiväkirjat 1951-1956 ja 50-luvun tytöt, päiväkirjat 1957-1960.

Juha Virkkuseen tutustuin aikoinaan Kirjoittajakerho Kaatran kuvioissa, ja tein myös hänelle muutamia radio-ohjelmia. Kaikki alkoi siitä, kun Yleisradiossa oli ohjelmasarja Kenen kirjailijan haluaisin tavata.  Minä halusin tavata runoilija Matti Rossin, ja lensimmekin sitten Rautalammille runoilijaa jututtamaan ohjelman toimittajan kanssa.  Siitä tuli hieno ohjelma, johon oli liitetty myös lauluja, joiden sanat olivat Rossin käsialaa.  Kerrottuani, että olen toimittaja, sain olla mukana myös muokkaamassa  ohjelmaa.  Sen jälkeen teinkin sitten  Juha Virkkuselle muutamien kirjailijoiden kirjoihin liittyviä ohjelmia.

Tällaista tuli mieleen, kun kaivoin esille kirjan, jossa on julkaistu seuraava tosi hieno Italialaisen runoilijan runo, jonka on suomentanut Elli-Kaija Köngäs.

Salvatore Quasimodo

Jokainen yksinään maan sydämellä

auringonsäteen lävistämänä:

ja äkkiä on ilta.

Read Full Post »

Tuli niin tyhjä olo

Tänään minulla on pallo hukassa, enkä oikein osaa tarttua mihinkään. Tuli niin tyhjä olo. Sain nimittäin eilen illalla tietää pitkäaikaisimman lapsuuden ystäväni Monikan puolison kuolemasta siellä Suomessa. Myös vainaja oli pitkäaikainen ystäväni.

Muistan hyvin kesäisin maalla ne kerrat, kun ystävättäreni, joka oli kiinnostunut naapurin pojasta, halusi minut esiliinaksi mukaansa pelaamaan krokettia tämän luo. Olinkin sitten kolmantena pyöränä pitkään, ennen kuin nämä kaksi alkoivat seurustella tositarkoituksella ja solmivat sitten keskenään avioliiton. Ja minusta tuli heidän ensimmäisen poikansa kummitäti.

Yhteydenpito oli pikkuhiljaa vähentynyt merkkipäiviin jo Suomessa oloni aikana, kun kummallakin oli omat perheensä hoidettavanaan. Ja Italiaan muuttoni jälkeen se rajoittui yhteen tapaamiseen vuodessa kesälomallani Suomessa. Ja viime kesänä ei tapaamisesta tullut mitään, kun aikataulumme eivät sopineet yhteen.

Vai liekö se ollut miehen sairastelun syytä, jota ei haluttu kertoa perheen ulkopuolisille. En nimittäin tiennyt siitä mitään. Siksi kuolinsanomakin tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja kuulin sairaskertomuksenkin ensi kerran. Tuhti mies oli näet laihtunut 30 kiloa, kun ruoka ei ollut enää maistunut miltään. Mutta lääkäriin hän ei vaan suostunut menemään. Kerran hän oli pyörtynyt lentokentälläkin, mutta matkaan oli silti lähdetty perinteiseen tapaan Kanariansaarille, jossa he aikoinaan, melkein 47 vuotta sitten, olivat olleet häämatkalla.

Ja muutenkin ystäväni matkustivat paljon eri puolilla maailmaa. (Itse en ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. Kuka tietää, missä kohtaa Venäjää Euroopan raja kulkee?) Vasta kun mies katkaisi koipensa kesämökillä, eikä saanut otettua enää askeltakaan, hän suostui menemään sairaalaan, ja siellä hänellä todettiin jo pitkälle levinnyt syöpä munuaisissa.

Tämä ystäväpariskunta oli tehnyt aina kaiken yhdessä. Oikea malliperhe. Siksi yksinjääminen onkin ystävättärelleni todella vaikeaa. Onneksi hänellä on tukenaan kolme aikuista lasta ja lohtuna myös lastenlapset. Mutta ikävä on silti raastavaa. Ymmärtäähän sen, kun yli puolet elämästä on vietetty yhdessä. Mutta surutyö on tehtävä. Ja pikku hiljaa katsottava eteenpäin.

Muistan hyvin (otto)äitini surun (otto)isäni kuoltua. He olivat olleet yhdessä yli 50 vuotta. Äiti eli sitten yli 90-vuotiaaksi ja hänen jäämistöstään löysin nipun lehdestä leikattuja kuolinilmoituksia. Voin kuvitella sen ankean yksinäisyyden tunteen, kun hänellä ei ollut enää ketään ikätoveria elossa. Jossain mielessä sitä on kyllä vapaa tekemään suurin piirtein, mitä haluaa. Mutta se on sen kaltaista vapautta, jota ei toivoisi kenellekään. (RCV)

Lainattua jostain:

Surun edessä voin hetkeksi vain nöyrtyen hiljentyä. Mutta elämä jatkuu. Ja pian, hyvin pian ennen kuin huomaankaan se taas hymyilee. Näin sen on oltava. Elämä on kuitenkin ihanaa…

(Pakinaperjantain haaste : Tyhjä. Ja tähän sopisi myös: Loppu)

Read Full Post »

Pakinaperjantain haaste

En koskaan unohda sitä hämminkiä

Joskus tuntuu siltä, että sellaisia asioita, joita ei voi unohtaa, on vaikka kuinka paljon. Vaikka sanotaankin: Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Aika rasistinen sanalasku muuten, sillä asiahan on täsmälleen päinvastoin. Vanhoja pitää muistaa, vanhoja ihmisiä siis. Paljon enemmän kuin yleensä tehdään tänä ikuista nuoruutta ihannoivana aikana. Sen sijaan eräissä muissa kulttuureissa ikäihmisiä kunnioitetaan ja kuunnellaan.

Jostain syystä sellaiset tilanteet, kun on mokannut, jäävät paljon helpommin mieleen kuin hauskat ja onnelliset tapahtumat. Lieneekö se suomalaista synkkämielisyyttä? Tiedä häntä, mutta terveyden kannalta olisi hyvä oppia reagoimaan tyyliin: vesi hanhen selästä. Tietenkään ei pidä mennä toiseen äärimmäisyyteen ja ottaa kaikkea liian kevyesti. Virheistä ja erehdyksistä voi ottaa oppia.

Mutta mennäkseni asiaan eli nostaakseni kissan pöydälle, minun tulisi nyt kertoa, mitä en koskaan unohda. En ole erityisen negatiivinen ihminen tai vaihtoehtoisesti täydellisyyden tavoittelija, mutta jostain syystä mieleeni tulee parikin sellaista kertaa, jolloin olen mokannut oikein rutkasti.

Yksi niistä oli Hämäläis-Osakunnan vuosijuhla, jossa minun piti pitää juhlapuhe. Miettiessäni puheen aihetta minulle tuli mieleen, että sinä keväänä oli tullut kuluneeksi viisi vuotta niin sanotusta Vanhan valtauksesta. Kyseessä oli siis vuoden 1968 tapahtuma, josta ajattelin pitää puheeni, kuten sitten teinkin.

Kardinaalivirheen tein siinä, että arvioin täysin väärin juhlayleisön kokoonpanon. Sinä vuonna oli nimittäin vuosijuhlaa valmistelemassa aika vasemmistolainen porukka, mutta juhlayleisö oli kuitenkin sitä traditionaalista väkeä, joka ei varmastikaan ollut tullut kuuntelemaan puhetta Vanhan valtauksesta, joka kylläkin sinänsä oli aika vaisu jäljittely muiden Euroopan maiden vuoden 1968 kahakoihin verrattuna.

Sitä paitsi olihan valtaus tietyssä mielessä jopa oikeuttettukin. Olihan aika kornia, että pääsy ylioppilastaloksi nimettyyn rakennukseen oli ylioppilailta jollakin lailla rajoitettua. Näin minä sen olin ymmärtänyt. Itse en vuonna 1968 ollut ylioppilaskuvioissa mukana, vaikka olinkin osallistunut Yhdistys 9-nimisen järjestön perustamiskokoukseen.

Olin kaiken kukkuraksi keskustellut puheesta erään tuttuni kanssa, jolla oli paljon radikaalimpi asenne aiheeseen, ja jotenkin eksyin liiallisiin kärjistyksiin. Ei siinä mitään, pidin puheeni, jota seurasi hiirenhiljaisuus. Ja koko juhlan aikana kukaan ei sanonut minulle sanakaan. Ei edes kukaan hengenheimolaisistani. Jopa silloinen aviomieheni vaikeni vielä kotiin tultuammekin. En ole koskaan hävennyt niin hirveästi ja tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin sinä iltana ja yönä, jolloin itkin kuin vesiputous. Väärä puhe väärässä juhlassa. Siinäpä se. Arviointivirhe. Typeryys.

En unohda sitä iltaa ja sen jälkeistä yötä koskaan. (RVC)

Read Full Post »

Muuntautuminen 2

Maantienvärisestä ”ihka aidoksi” blondiksi….

… tai ainakin melkein. Minäpä kerron, kun tämä akka muuntautui ihka oikeaksi blondiksi. Lapset oli pieniä ja olivat mummolassa, kun tarhat oli kiinni heinäkuussa. Meikä tyttö oli vielä nuori silloin. Nuori ja vähän nättikin, tai ainakin nätimpi kuin nyt konsanaan. Siitä on nähkääs jonkun verran aikaa. Tempus fugit. Aika rientää. Ja aina vain nopeammin.

Mutta asiaan, meikä tyttö meni apteekkiin ja osti pullon vetysuperoksiidia… sitä se taisi olla. En muista tarkkaan. Onhan siitä aikaa. Olin jotain 27 silloin. Oli miten oli, kun hieroin sitä litkua päähäni, lähti hiuskuontalostani kaikki väri kerralla. Top tykkänään. Minusta oli tullut blondi, kuin mikäkin Marilyn Monroe.

Kylläpäpä oli perään katsojaa ja lähelle tulijaakin. Hirveä flaksi, jos vain olisi sopiva osunut kohdalle. Ne melkein kuolas. Miehet nääs. Ei sellaista sitä ennen ollut koskaan tapahtunut, eikä sitten myöhemminkään, kun minulla oli taas se tavanomainen maantienvärinen, perussuomalainen kuontalo kuin ennenkin. Paitsi kun kerran laitoin päähäni sellaisen tosi upean vaalean peruukin. Kuoron reissulla pyöri ympärilläni melkein kaikki kuoron tenorit ja bassot. Ja muita likkoja harmitti.

Oli se omalla tavallaan hilpeää nähdä, mikä vaikutus tukan värillä voi olla tuohon niin sanottuun vahvempaan sukupuoleen. Mutta kun sitä menoa jatkui riittävän kauan, alkoi koko homma tympäistä. Ja hermoille käydä. Kun olin isäni ja hänen vaimonsa kanssa Tampereella ulkoilmateatterissa, alkoi ilmestyä keski-ikäisen äijän käsi polvelleni. Aina vain uudelleen, vaikka kuinka pois hätistelin.

Ja kadulla kutsuivat iltapäivä kahville tai iltapalalle. Kyllä ne tuollaiset kutsut tiedetään. En sentään ollut niin yksinkertainen. Blondeistahan on kasapäin vitsejä, miten yksinkertaisia ovat. Tiedä häntä. Nehän varmaan itse kirjoittaa ne jutut. Mutta minähän en ollut edes mikään aito blondi.

Oli miten oli, annoin lopulta hiusten kasvaa oman värisikseen. Oli se vähän jo kyllästyttävääkin se vetysuperoksidilla lotraaminen. Ja kun ei unelmien prinssiäkään löytynyt vielä silloin. Sillä konstilla. Mutta olihan se kokemus. Ihan vieläkin naurattaa…. Olin nuori silloin.

Enää ei muuntautuminen olekaan yhtä helppoa. Vaikka kyllähän muruni ihaileva katse nytkin lämmittää, kun tulen kampaajalta. Kyllä ne ammattinsa osaa siellä. Saavat meikäläisenkin sievistymään. Ihan totta se on. (RVC)

Read Full Post »

Pakinaperjantain Muuntautuminen

NÄKEMIIN TAIVAASSA

Se oli hänen viimeinen keväänsä. Kahdeskymmenesneljäs. Kuoleva äitini synnytti minulle suloisen pienen sisaren, niin toivotun, niin odotetun. Mutta hänet riistettiin minulta pois. Säälittä.

Näin siskoni useinkin milloin minkäkin pikku tytön karkaavassa katseessa. Ajattelin häntä alati. Miten olisin häntä etsinyt. Ja löydettyäni miten olisin hellinyt ja pitänyt hyvänä ja lujasti kiinni, enkä enää päästänyt pois. Aikuisena annoinkin etsimisen Pelastusarmeijalle.

Oli viisi onnentäyteistä päivää, viisi kokonaista päivää täynnä naurua, syleilyjä ja ilonkyyneleitä. Ja sanoja, niin paljon sanoja ennen lausumattomia. Oli siellä isäkin. Liian monen surun murtama isä. Niin suuresta ihmeestä hän ei ollut selvitä. Niinä suurenmoisina päivinä hän ei silti koskenut pulloon. Kertaakaan.

Sitten kaikki loppui. Karkeasti kieltäytyen, ehdottomasti itsensä eväten juuri palautettu pikkusisko, pyyhkäisi minut pois elämästään. Kuin rauhanhäiritsijän. En ikinä ymmärtänyt, miksi? Se on yhä salaisuus. Mitä olin hänelle tehnyt? Missä erehtynyt? Olinhan vain rakastanut, niin suuresti rakastanut, kaikella sillä hellyydellä, jota olin lapsuusvuosinani säilönyt sydämeeni.

Annettuani sydämeni ohjailla kulkuani, iloineen ja suruineen, pohjia myöten elettyjen vuosien jälkeen tein viimeisen yrityksen. Ja lähetin onnittelukirjeen. Kunpa en olisi! Vastausta ei tarvinnut odottaa pitkään. Se lävisti sydämeni. Haukkumakirje, täynnä herjoja, uhkauksia ja uskomattomia loukkauksia.

Olisi kuollut, niin sieluni syvyyksiin olisin haudannut. Tuomittuna elinkautiseen eroon, ilman valitusoikeutta. Se mursi sydämeni. Säälimättömän kynän armoton tuomio teki minusta pikkusiskon. Pienuudessani en voi kuin keinutella elämän tuulessa. Etsien lohtua sen suuren sylin lumosta.

Onnellista loppuelämää, siskoseni. Näkemiin taivaassa. (RVC)

Read Full Post »

Pakinaperjantain Satama-haaste

Satamasta satamaan

Maaliskuussa 1981 minulle tarjoutui tilaisuus tehdä parin viikon mittainen työmatka rahtialus ms Lotilalla Rauman satamasta Lontoon Erith-nimiseen satamaan. Toimin siihen aikaan Merimiespalvelutoimiston eli Mepan julkaiseman Vapaavahti-lehden toimitussihteerinä. Alus, jolla matkasimme, oli Yhtyneitten Paperitehtaiden omistama ja Finnlinesin varustama. Sillä työskenteli 24 henkilöä, joista kahdeksan kuului päällystöön.

En milloinkaan unohda sitä mahtavaa näkymää, joka avautui, kun laiva maaliskuun yhdeksännen päivän aamuyön tunteina lipui pitkin Thamesia hiljalleen Erithin satamaan, ja kun kourallinen merimiehiä äkkiä ilmestyi kannelle kiinnittämään laivaa laituriin, avaamaan luukkuja ja irrottamaan kraanoja, jotta lossaus voisi alkaa.

Laivan lastina oli paperia ja sen lossausta häiritsi tehokkaasti Esteri, sateen jumalatar, joka lienee ystäväni. Olinhan ensi kertaa Lontoossa ja erityisen onnellinen siitä, että viivyimme satamassa kokonaista viisi päivää.

Osallistuvana havainnoijana

Meikäläisen ”osallistuminen” rajoittui etupäässä seuraaviin toimintoihin:
– Kävelin loputtomasti portaita ylös ja alas.
– Kompastelin tottumattomuuttani jatkuvasti korkeissa kynnyksissä.
– Käytin tehokkaasti hyväkseni herkullisia ja linjoille vaarallisia laivan antimia.
– Osallistuin yleiseen huulenheittoon messeissä.
– Seurustelin näkymättömän vihtojan kanssa saunassa.
– Pistin jalalla koreasti miehistön improvisoidussa illanvietossa.
– Syyllistyin ennen kaikkea joka paikan nuuskimiseen ja henkilökunnan jatkuvaan häirintään maakravulle tyypillisine naiveine kysymyksineni ja sinnikkäine yrityksineni saada ikuistetuksi vastahakoisia työntekijöitä sekä kiusallisine pyrkimyksineni syöttää ihmisille propagandaa Mepasta.

Aivopesuni huipentui matkan viimeisenä iltana pitämääni lähes tunnin mittaiseen infotilaisuuteen, jota tasan puolet porukasta kunnioitti läsnäolollaan ja kuunteli ihmeteltävän kärsivällisesti esitystä MEPAn taloudesta ja toiminnasta.

Piruntorjuntapunkkerissa ja vähän muuallakin

Ensimmäisenä iltana piipahdin minäkin tosi merimiehen tavoin ”piruntorjuntabunkkerissa”, jonne merimieskirkon mies meidät nouti MEPAn hankkimalla pikkubussilla. Suomalainen merimieskirkko oli ja on todennäköisesti vieläkin kaikille Lontoon satamissa käyville seiloreille ja muillekin suomalaisille tuttu tukikohta syntiseen menoon houkuttelevassa miljoonakaupungissa.

Muiden seiloreiden tapaan poikkesin myös ”sakastiksi” nimetyssä pubissa kadun toisella puolella. Kirkon lähistöllä sijaitsee mahdollisesti vieläkin yksi Lontoon vanhimmista pubeista, Mayflower, jonka toisessa kerroksessa seinää koristi kuulemma ainakin silloin presidentti Kekkosen tuttu olemus.

Seuraavien neljän päivän aikana ehdin tutustua muutenkin Lontooseen. Tiistaina sain asian tuntevaa opastusta aluksen konepäälliköltä. Tuli käytyä tutustumassa mm. National Galleryyn, Piccadilly-aukioon ja Sohon ympäristöön. Ja janoa kävimme sammuttamassaa likaisuuttaan markkinoivassa Dirty Dickissä, missä oli sahajauhoja lattialla, eläinten raatoja roikkui katosta ja seinät olivat täynnä ihmisten sinne jättämiä erilaisia viestejä. Minäkin tietysti jätin sinne asiaankuluvasti oman salakielisen viestini.

Keskiviikkona iltapäivällä oli ohjelmassa käynti Shaftesbury- teatterissa laivaporukan kanssa. Kirkon auto haki taas meidät satamasta ja vei teatteriin. Ohjelmassa oli musikaali They´ re Playing Our Song. Esitys oli mukava ja paransi myös migreenini, joka oli pilata koko sen päivän.

Torstaina lähdin omin päin kaupungille, jossa kiertoajelu kaksikerroksisessa bussissa oli elämys sateesta huolimatta. Kiertelin kuuluisilla kauppakaduilla Oxford Streetillä ja Carnaby Streetillä, minkä jälkeen kiirehdin haastattelemaan merimieskirkon silloista pappia Vapaavahti-lehteä varten.

Kommelluksitta en selvinnyt

Perjantaina kävin katsastamassa myös historiallisen Cutty Sark-aluksen Greenwichissä. Palatessani sieltä Lontoon keskustaan unohdin kamerani junaan. (Auta armias! Perjantai ja 13. päivä!) Onneksi olin pääteasemalla, kun sen huomasin, eikä juna ollut ehtinyt vielä poistua. Mutta miten löytää vaunu, jossa olin istunut? Hetken mietittyäni muistuivat mieleen vaunun seinällä olleet tuhmat kuvat, ja aikani etsittyäni löysinkin oikean vaunun ja kamerakin oli vielä tallella. Siunasin mielessäni tuntematonta ”taiteilijaa”.

Loppupäivä kuluikin sitten pizzapaikassa ja kunnon pubin etsimisessä erään ”seilauskaverini” kanssa. Oli perjantai-ilta ja kaikki paikat täynnä. Päivä ei olisi ollut täydellinen, jollei myös junan lähtö olisi kikannut. Laivasta myöhästyminen on jokaisen merikarhun painajainen. Ja kun kyseessä oli viimeinen ilta ennen paluumatkaa, tuo mahdollisuus oli täyttä todellisuutta.

Erithin satama sijaitsee Thamesin varrella parisenkymmentä kilometriä Lontoon keskustasta. Junayhteydet olivat hyvät, ja niitä kulki tunnin välein. Jos kulki. Sen opin karvaasti sillä reissulla, että Englannin rautateiden suhteen sai varautua pieniin yllätyksiin.

Olimme tulleet ajoissa Cannon Streetille ehtiäksemme 20.56 lähtevään junaan. Laivalla piti olla klo 22.00. Tuijottelimme kiinteästi valotaulua, saadaksemme selville lähtölaiturin, mutta mitään merkintää junasta ei taululle ilmestynyt. Aseman virkailija kertoikin, että vuoro oli peruutettu.

Hänen neuvonsa mukaisesti ajoimme London Bridgelle maanalaisella ja odotimme siellä seuraavaa junaa. Taksit kun eivät ajaneet Erithiin saakka. Juna tuli aikanaan ja loppumatka sujuikin enemmittä kommelluksitta. Erithissä laivan lossaus oli vielä täydessä käynnissä, koska iltapäivällä Esteri oli taas osoittanut mieltään. Kukaan ei ollut edes huomannut myöhästymistämme.

Lastiton kotimatka

Loppujen lopuksi pääsimme lähtemään Lontoosta vasta aamulla. Kolmen aikaan yöllä valvontahuoneen sähkötaulun kytkin oli aiheuttanut oikosulun, minkä seurauksena koko navigaatiolaitteisto oli jäänyt jännitteettömäksi. Koko komentosilta oli pimentynyt, ja laitteet hyrräkompassia myöten olivat menneet lakkoon. Vikaa oli etsitty konepuolella aamuun asti. Onneksi homma hoitui omin voimin ja ”toimi taas kuin enkeli”. Jokin puuttuva varaosa oli tosin jouduttu hakemaan naapurilaivasta Finntraderista.

Matka kohti koti-Suomea alkoi aamukahdeksan kieppeillä ja ilman lastia. Paluumatkalla jatkoin merikarhujen haastattelua Vapaavahti-lehteä varten. Uhreja oli peräti kuusi: kansimies, kakkoskonemestari, vakinaisen konepäällikön tuuraaja, pursimies sekä radiosähköttäjä ja hyttisiivooja, joista kaksi viimeksi mainittua olivat naisia.

Aikaero ja kellon siirtäminen ajassa taaksepäin pari kertaa menomatkalla ja eteenpäin pari kertaa paluumatkalla olivat kenties olleet syynä siihen, että ajantajuni oli häiriintynyt ja nukuin niin sikeästi, että myöhästyin aamiaiselta matkan aikana peräti kolme kertaa. En sentään jäänyt kertaakaan ihan ilman aamupalaa.

Sitä kuitenkin harmittelin, että minulta jäi näkemättä ja valokuvaamatta se komea auringonnousu, joka kuvastui lumista maisemaa vasten, kun lähestyimme Suomea tuona pirteänä pakkasaamuna. Se oli tehnyt vaikutuksen jopa aluksen kapteeniin, joka oli nähnyt lukemattomat auringonnousut ja – laskut. (RVC)

Read Full Post »

Tarinamaanantain Silloin-haaste

 

 

En aavistanut silloin…..

Kertoessani aikoinaan muuttavani lopullisesti Italiaan kommentit jakaantuivat pääpiirteissään kahteen kategoriaan. Ainakin puolet tuttavapiiristäni oli suorastaan haltioissaan, olihan se ah, niin romanttista.

Toiset taas kauhistelivat, kuten muuan opiskeluaikaisista tovereistani, jota olin siihen saakka pitänyt fiksuna miehenä: – Ai, sä olet löytänyt sieltä jonkun gigolon, hän sanoi. Edes koskaan näkemättä nykyistä aviomiestäni hän oli valmis luokittelemaan tämän tiettyyn kategoriaan, joka kylläkin on kovin kaukana todellisuudesta. Jotkut taas ihmettelivät: – Eikö nyt Suomesta olisi löytynyt poikaystävää? – Huvittava kysymys, kun olin ollut naimisissakin jo kaksi kertaa.

Isäni ei koskaan hyväksynyt lähtöaikeitani, mutta hän ehti siirtyä tuonpuoleiseen jo ennen lopullista muuttoani nykyiseen kotimaahani, jota olin sentään kypsytellyt lähes kolme vuotta. Äiti tietysti suri lähtöäni, minkä lisäksi hänen huolenaiheenaan oli se, että unohtaisin entisen kotimaani. Olihan hän saanut, kuten osin minäkin, topeliaanisen kasvatuksen tyyliin: Laps Suomen ällös vaihda pois sun maatas ihanaa…

Hänen pelkoaan lisäsi alkuaikoina vielä se, että Suomessa käydessäni Italiaan kohdistuvan ensi-ihastuksen huumassa kuvailin yksipuolisesti uuden kotimaani positiivisia puolia. Hän ei tiennyt , enkä sitä tiennyt silloin vielä minäkään, että Suomi kävisi minulle aina vain rakkaammaksi. Että hankkisin ensi töikseni Suomen lipun ja kaikenlaista suomalaiskansallista tavaraa ja rekvisiittaa, enkä vierastaisi niin sanottua tuohikulttuuriakaan.

Me ulkosuomalaisethan olemme ehkä suomalaiskansallisen kulttuurin parhaita vaalijoita ja pystymme kenties estämään sen tukahtumisen ylikansallisen massakulttuurin alle.

En osannut aavistaa, että minusta tulisi eräänlainen Suomen pienlähettiläs, joka aina ja joka paikassa tiedottaisi tämän maan kanta-asukkaille Suomesta ja suomalaisista. Enkä koskaan väsyisi toistamaan ihmisille, jotka eivät osaa edes sijoittaa Suomea maailmankartalle, ettei Suomi ole mikään Venäjän alusmaa ja niin edelleen.

En liioin tiennyt enkä osannut edes kuvitella, että viisi vuotta muuttoni jälkeen olisin perustamassa uuteen kotilääniini Suomi-kerhoa, jonka puheenjohtajana tulisin toimimaan 15 vuotta. Ja ennen kaikkea en olisi kuuna kullan valkeana osannut aavistaa, että seitsemän vuotta Italiaan muuttoni jälkeen liikuttuisin siinä määrin Helsingin Jäähallissa ulkosuomalaisten Juuret Suomessa-juhlissa, että Jukka Kuoppamäen säveltämä ja tyttärensä kanssa esittämä samanniminen laulu nostaisi kyyneleet silmiini. Ja etten juhlan lopussa pystyisi yhtymään Maamme-lauluun, kun liikutus kuristaisi kurkkuani.

En osannut kuvitella sitäkään, että viisi vuotta myöhemmin tulisin toimimaan Säätytalossa perustetun ulkosuomalaisparlamentin ensimmäisessä ja toisessa puhemiehistössä. Enkä sitäkään, että vielä kirjoittaisin suuritöisen artikkelin suomalaisista Italiassa kautta aikojen ja että myöhemmin minulla olisi tilaisuus kirjoittaa keräämäni aineiston pohjalta ihan ikioma kirjakin, joka on nyt työn alla. Olen yllättänyt itseni myös monikulttuuristen avioliittojen tutkijana.

Italiaan muuttoni oli monessa mielessä kuin hyppy tuntemattomaan, vaikka olinkin Suomessa opiskellut ahkerasti italian kieltä ja tulevan kotimaani kulttuuria. Tietysti elämässä täälläkin on ollut sekä hyviä että huonoja aikoja, nousua ja laskua. Mutten ole hetkeäkään katunut tänne muuttoani pian 23 vuotta sitten. Kiitos ennen kaikkea kultaisen italialaisen puolisoni. Kolmas kerta toden sanoo. (RVC)

Read Full Post »

Pakinaperjantai: 60 /Tarinamaanantai: Alku

Harjoittelijana miestenlehdessä 60-luvulla

(Se oli toimittajan urani alku)

 

Sanoivat hukkuvansa papereihin. Ojensin auttavan käteni yli paperiläjien, ja ne rauhoittui, kun kerroin olleeni mielisairaalassa töissä.

Järjestin papereita ja luin oiko kahden neliön komerossa. Konttoripäällikön röntgensilmä leimasi muistiin neljän naisen töihin tuloajat. Urokset saapui puolelta päivin ja lähti oitis lounaalle. Palattuaan ne pelasi lopun päivää pajatsoa kymmenpennisillä, joita aika ajoin vietiin ämpärillä Alkoon. Miehet sai ryypätä kaljaa työaikana. Se oli miesten lehti. Miesten maailma. Siitä huolimatta lehti ilmestyi joka kerta.

Miesvaltaisilla työpaikoilla ei ole intrigejä eikä juoruta. Kuka onkaan niin sanonut! Toimitusjohtaja Teejii ei tullut toimeen päätoimittajan eikä paljon muidenkaan kanssa. Pojat vitsaili sen ”kuukautisilla”. Päätoimittaja puolestaan ei tullut touhuun toimitussihteerin kanssa.

Sen sijaan keskusneidin suhde toimitusjohtajaan oli lämmin ja intiimi. Koko puulaaki tunsi tarkoin varjellun salaisuuden. Annas olla kun eräänä viikonloppuna keskuksen piti poiketa Pohjanmaalla sukuloimassa. Se onneton eksyikin pomon kera Seutulan lentokentälle, ja kaikki näki ne televisiouutisissa. Samaan Tukholman koneeseen kun änkesi myös muuan ministeri.

Toimituksessa oli epävirallinen Rekisteröimätön yhdistys: Naiskirjailijoiden miehet. Sen jäsenistä toinen kirjoitti itsekin runoja töiden lomassa. Päätoimittaja puolestaan ostatti tohvelit työaikana yhdeksänkymppiselle tädilleen. Joskus se kävi iltapalalla toimituksen sihteerin luona, kun taas toimitussihteeri seurusteli salaa toisen sihteerin kanssa.

Vähitellen aloin tajuta, miksi mielisairaalatyö oli käynyt suosituksesta. Kun Teejiillä oli ”kuukautisensa”, tyhjät kaljapullot lenteli kustannuspäällikkö-runoilijan huoneen läpi käytävään. Ja toimitusharjoittelijana pääsin harjoittelemaan lasinsiruja lattialta. Kerran kuukaudessa Teejii antoi potkut jollekulle ja peruutti ne seuraavalla viikolla, jos sitä osasi sopivasti mielistellä.

Ne piti niistä irtisanomisista kirjaa. Tilastoja johti saunahullu toimittaja Kappelivuori, joka saattaa olla siellä töissä vieläkin, jollei ole jo eläkkeellä. Kerran sen koira teki tarpeensa Teejiin kokolattiamatolle. Mies lähetti koivunkaarnakortin Lapista: josko olisi vielä niin kuin työpaikka tallella?

© ( RVC)

Read Full Post »