On niin helppo unohtaa …. tai sitten ei

On niin helppo unohtaa tuttavan  ja joskus hyvän ystävänkin syntymäpäivä ja joskus omakin. Itseasiassa viimeksi mainitun haluaisin unohtaakin ainakin  osittain. Nimittäin olisi kiva, jos ei tarvitsisi ollenkaan ajatella sitä, kuinka monta vuotta silloin oikein täytänkään. Facebookissakin  olen ilmoittanut syntymäpäiväni ilman vuosilukua.  Mitä se kenellekään kuuluu, minkä ikäinen olen?  Sitä paitsi niin on tehnyt minua huomattavasti nuorempi tyttärenikin.

Silloin lapsena ja nuorena, kauan kauan sitten,  syntymäpäivä oli äärettömän tärkeä tapahtuma. Varsinkin kun  täytti tiettyjä vuosia, ja sai sen jälkeen osallistua aikuisten rientoihin ja juominkeihinkin.  No, nyt silläkään ei ole minulle enää niin suurta merkitystä. Lasin kallistelukin on supistunut meidän huushollissa lähes kokonaan pelkästään juhliin ja merkkipäiviin.

En minä nyt tiedä, johtuuko tuo muistamattomuus ikääntymisestä. En minä ainakaan usko, että se mitään dementian tapaista olisi. Olinhan jo lapsena pikkuvanha ja hajamielinen,  ja kesämökkinaapurin setä kutsuikin minua professoriksi. Ja me kävimmekin läpi monia antoisia filosofisia keskusteluja.

No, nyt minusta on tullut Paperivuorineuvos, kun on niin helppo kerätä lehdistä kaikenlaisia juttuja, joita saattaisi joskus tarvita, vaikka Italian suomalaisten Mansikka-lehteen siteerattaviksi.  Niin ja kyllähän niitä on käytettykin. Mutta niille vanhemmille lehtileikkeille käy helposti niin, etten enää muista, missä ne ovat paperivuorien keskellä. Olen kyllä kuullut tuon ohjeen: paikka kaikille ja kaikki paikalleen. Mutta minkäs sille mahtaa, kun entistäkin hajamielisempi Paperivuorineuvos mietiskelee niitä näitä ja ennen kaikkea, mitä pitäisi seuraavaksi kirjoitella.

Mutta on toki myös asioita, tapahtumia ja kiusalllisia tilanteita, joita ei unohda koskaan. Kaikki mahdolliset tunnustukset jäävät kyllä elävinä mieleen.  Niin kuin myös koetut vääryydet ja itse aiheutetut mokat.  Ne sitä muistaa varmaan vielä kuolinvuoteellakin. Niitä ei ole helppo unohtaa.   (RVC)

Read Full Post »

Kuun takapuoli

– Äiti, Äitii.., onko Kuullakin takapuoli, peppu, niin kuin meillä? Niin kuin minullakin? ihmetteli  Lasse ja taputteli takapuoltaan.

– Voi, rakas lapsi, eihän se nyt mikään peppu ole. Ei sinne päinkään. Kuun takapuoli on se osa Kuusta, jota me tavalliset pulliaiset emme näe koskaan, valisti äiti poikaansa. Me näemme vain Kuun etupuolen. Ja siitäkin välistä vain pienen osan, ohuen kuun sirpin.

– Voi, jukra! Minä haluan nähdä sen Kuun takapuolen. Tahdon, tahdon, tahdon!- Lasse melkein kiljui kiihtyneenä.

– No, eihän sitä Kuuta katsomaan läheltä ihan kuka tahansa pääse. Mutta ehkäpä sinä joskus tulevaisuudessa saat sen nähdäkin, jos luet oikein ahkerasti läksysi, etkä pinnaa koulusta koskaan. Ensin sinun tulee kuitenkin hankkia ylioppilaslakki ja niin hyvä päästötodistus, että pääset jatkamaan opintojasi yliopistoon tai korkeakouluun. Ja siihen kyllä kuluu vielä aika monta vuotta.

– Jukupätkä, eikö sinne voisi mitenkään päästä aikaisemmin? – Ihmetteli Lasse.

– No onhan niitä avaruusaiheisia elokuvia, Isilläkin on sellainen. Isi kyllä tietäisi muutenkin enemmän näistä avaruusasioista. Minä olen niistä aika pihalla suoraan sanottuna, totesi äiti.

Lasse meni vähän hiljaiseksi ja totesi sitten: – Mä kysyn sitten Isiltä. Koska se oikein tuleekaan kotiin töistä?

– Onhan siihen vielä monta tuntia, mutta odottaessasi voisit vaikka lukea läksysi, niin olisit sitten vapaa keskustelemaan asiasta Isin kanssa, sanoi Äiti. Ja poika vetäytyi omaan huoneeseensa ja paahtoi läksyjään käväisten kuitenkin aina välillä kurkkaamassa, olisiko Isi jo tullut. Läksyt hän oli jo ehtinyt käydä lapi jo useaan kertaan, kun Isi lopulta tuli.

Lasse oli ehtinyt valmistaa  myös joukon Kuuhun, erityisesti sen takapuoleen liittyviä kysymyksiä. Isikin innostui heti aiheesta ja oli oikein otettukin siitä, että poika näytti perineen hänen kiinnostuksensa avaruuteen ja taivaankappaleisiin.

– Onhan se Kuun takapuoli aika hauska nimitys, mutta ei se ole mitenkään verrattavissa ihmisen takapuoleen. Se nyt vaan sattuu olemaan Kuun toisella puolella meiltä näkymättömissä. Kun taas Kuun etupuoli näyttäytyy meille eri aikoina erilaisina versioina: ihan pyöreästä täysikuusta laihan näköiseen sirppiin, selitti Isi.

– Eikö sitten kukaan ihminen ole nähnyt sitä Kuun takapuolta koskaan? – ihmetteli Lasse.

– Onhan toki, muutamat avaruuslentäjät. Ja onhan Kuun pinta kartoitettukin. Siellä on käynyt ainakin amerikkalaisia, venäläisiä ja japanilaisia tutkijoita. Venäläiset olivat onnistuneet kuvaamaan Kuun takapuolen kymmenen vuotta aikaisemmin 7.10. 1959. Ensimmäisenä Kuun pinnalle nousi kuitenkin amerikkalainen Neil Armstrong 21. heinäkuuta 1969 klo 4.56 Suomen aikaa ja Edwin Aldrin heti kohta sen jälkeen samana päivänä, Isi muisteli. Ja hänen haukatessaan välillä henkeä, poika tahtoi kuulla lisää aiheesta.

– Venäläiset olivat käyneet kuvaamassa Kuun takapuolta jo lokakuussa 1959.  Ja he nimesivätkin alueita omien merkkihenkilöittensä ja paikkojensa mukaan. Siellähän on muun muassa Moskovan meri. Neuvostovuoret-niminen paikka osoittautui myöhemmin optiseksi harhaksi. Se oli sitä Neuvostoliiton aikaa, se.

Isi jatkoi kertomustaan Kuusta vielä tovin, ja Lasse kuunteli tarkkaavaisesti esittäen aina välillä kysymyksiä isälleen, ja mielikuvituksissaan hän oli jo Kuun pinnalla, sen takapuolella. Ja kun Isi oli kertonut, että japanilaiset olivat arvelleet, että Kuun pinnan alla olisi vettäkin, poika vasta innostuikin.

– Voisikohan siellä uidakin, hän kysyi.

– En usko, se voisi olla vaarallistakin, sanoi Isi ja Lasse näytti vähän pettyneeltä.

– No tulivuoria siellä ainakin varmaan on? kysyi poika, joka oli nähnyt niitä Sisiliassa.

– Tutkijoiden mukaan tulivuoritoiminta olisi lakannut siellä jo muutamia miljardeja vuosia sitten, totesi Isi.

– No miten vanha se Kuu sitten oikein on? ihmetteli Lasse.

– Sitä en nyt ihan tarkkaan kukaan osaa sanoa, mutta se tiedetään, että Kuu on syntynyt aurinkokunnan alkuaikoina, sen törmättyä lähes Marsin kokoiseen kappaleeseen. Alussa Kuu olikin erittäin kuuma, ja sen pintaa peitti sula kiviaines, magmamerti, joka kuitenkin pian jäähtyi ja jähmettyi kiveksi, jonka peitossa Kuu edelleenkin on. Kuussa nähtävät täplät ovat siihen osuneiden kappaleiden synnyttämiä kraatereita. Niin, ja Kuulla on myöskin napa, itse asiassa kaksikin, totesi isä ja sai pojan nauramaan ääneen.

– Eiköhän tässä nyt ollut  tarpeeksi tällä kertaa, mennään syömään iltapaa, ja sen jälkeen voisin näyttää sinulle joitakin kuvia videolla, sanoi Isi. Ja Lasse oli ikionnellinen, ja tyhjensikin sinä iltana soppalautasen alta aikayksiön. (RVC)

PS. Pakinaperjantain haasteena Kuun takapuoli.

Read Full Post »

Teemana Muoti

Aikoinaan 1990-luvun alussa olin  kirjoittanut  Turun Sanomiin, kahdesta Italian tunnetuimmista muotisuunnittelijoista Giorgio Armanista ja Valentinosta.  Valentinon sanottiin aikoinaan pukeneen maailman kauneimmat naiset.  Hänen vahvin valttinsa oli tyylikkäät iltapuvut, joita häneltä olivat tilanneet mm. Madam Chirac, Liz Taylor ja Sofia Loren. Valentinon mielestä  yli nelikymppisen  tulee unohtaa musta kokonaan vaatekaapistaan. Hän pukikin mieluiten naiset punaiseen ja uskoi sen suostuisaan vaikutukseen.

Jossain vaiheessa 1990-luvulla Giorgio Armani onnistui ”kaappaamaan” Valentinolta omaan asiakaspiiriinsä Sofia Lorenin, Ornella Mutin ja Claudia Cardinalen.  Armanin tyyli oli vähemmän paljastavaa mm. mitä kaula-aukkoihin tulee.  Armani oli aikoinaan huomannut naisten ihastuksen jakkuun, josta tuli hänen käsissään keskeinen vaatekappale, jonka ympärille kaikki muu rakentui. Hänen peruslinjansa on ollut mietojen värien käyttö, josta hän poikkesi vain harvoin. Hän piti harmaanbeeshiä rauhoittavana värinä, ja se jätti tilaa voimakkaalle meikille ja asusteille.

Varsinainen muotitoimittaja  minusta tuli myöhemmin 1990-luvulla, kun aloin käydä muotimessuilla  ja kirjoitin artikkeleita Teksi-nimiseen lehteen.  Se oli jännittävä seikkailu, josta selvisin kohtalaisen hyvin, ja lehdessä pidettiin artikkeleistani. Niinpä parin vuoden ajan kävinkin lukuisia kertoja  Firenzessä ja Milanossa messuilla. Lastenvaatemessujen nimi oli  Pitti Bimbo, miestenvaatemessujen Pitti Uomo,  naisten vaatemessujen Pitti Immagine  Donna  ja neuleita esittelevien messujen nimi oli Pitti Filati. Kaikkein entinen minua ihastuttivat Pitti Bimbo-messut, kun niissä esiintyvät lapset olivat niin mahdottoman reippaita ja pirteitä.  Heitä olisin katsellut vaikka kuinka pitkään.

 Firenzessä järjestettyihin messuihin onnistuin matkustamaan junallakin edestakaisin, mutta Milanoon junamatka Anconasta olisi kestänyt ainakin viisi tuntia yhteen suuntaan, joten olisi pitänyt yöpyä siellä.  Niinpä Teksi suostuikin maksamaan minun lentolippuni  edetakaisin Milanoon, kuten myös junalippuni Firenzeen. 

Kalliiksihan se Teksille tuli, ja siksi en saanutkaan toivomaani korotusta palkkiooni, vaikka he pitivätkin teksteistäni.  Minusta kuitenkin saamani palkkio oli kovin pieni kolmen päivän työstä, kun otti huomioon matkapäivät ja messuilla kiertely.  Niinpä sitten jätinkin tuon homman. Mukava muisto minulla on siitä kaudesta kaikesta huolimatta.   (RVC)

Read Full Post »

Teemana Käsky

Mitkä olisivat luovan kirjoittajan kymmenen käskyä?

Löysin netistä J. Korpelan Kirjoittajan kymmenen  käskyä tekstin. Ohjeet sopivat erityisesti ja ilmeisesti ovat tarkoitetutkin lähinnä asiatekstien kirjoittajille, ja ovatkin sellaisina varsin päteviä. Minä kuitenkin rupesin miettimään, millaiset voisivat olla luovan kirjailijan, runoilijan ja näytelmäkirjailijan 10 käskyä. Ilman muuta ohjeet olisivat kovin erilaiset.  Aivan mahdottomilta minusta tuntuivat tähän tarkoitukseen monet näistä Korpelan käskyistä, jotka seuraavassa on lihavoitu.  

1. Yksinkertaisuus on parasta.  Mene suoraan asiaan. Sitä nyt ei ainakaan romaanissa tule noudattaa. Jännitystähän tulee ylläpitää loppuun asti.

2.  Käytä substantiiveja mahdollisimman vähän. Tämäkin tuntuu sopivan kaunokirjallisuuteen  kovin huonosti. Mielestäni tulisi välttää kaikenlaisia rajoja luovalta kirjoittamiselta.

3. Käytä kuvioita harkiten. No, niitähän nyt ei yleensä käytetä kaunokirjallisuudessa, paitsi satukirjoissa. Nekin ovat silloin pikemminkin kuvia tai piirroksia.

4.  Pidä jalat maassa.  Päin vastoin.  No,  jalat voivat tietysti olla maassakin, mutta mielikuvituksen tulee lentää.

5. Ajattele asiaa ja lukijaa, älä itseäsi. Tähän kyllä laittaisin kysymysmerkin. Romaanien, novellisen, näytelmien ja runojen kirjoitusprosessissa ei tule ajatella lukijaa, vaan löytää itsestään se luovuus. 

6. Jokaisen lauseen tulee sanoa jotakin. Tässä on kyllä itua. Mutta sanoisin kuitenkin, että ennen kaikkea jokaisen lauseen tulee viedä juonta eteenpäin.

7.  Poista ainakin puolet. Ei onnistu.  Tietenkin tekstiä tulee hioa, mutta joskus voi olla tarve lisätäkin jotain.

8.  Pääasia päälauseessa, sivuasia sivulauseessa.  Tämänkin voi unohtaa. Kaikkihan riippuu  romaanin juonesta,  ja runoissa nyt päälauseita ei olekaan.

9.  Älä kirjoita niin kuin muut, vaan niin kuin asia on.  Virkkeen alku sopii erityisen hyvin kaunokirjailijoille, loppu taas ei ollenkaan.  Asiahan on niin kuin se kerrotaan yleensä vain siinä kirjassa.

10.  Älä piilota tekijää.  Se on aika vaikeaa, kun on itse tekijä. Tosin jotkut kirjailijat tekijä eivät  niin kovasti julkisuutta haluakaan, jo työrauhankin takia.

 Tässä oli nyt jonkinlaisia vihjeitä siitä, millaisia voisivat olla luovan kirjoittajan kymmenen käskyä. (RVC)

PS. Pakinaperjantain haaste Käsky.

Read Full Post »

Vastaukset kirjahyllystäni

  
Haasteena oli vastata kysymyksiin kirjahyllystäni löytyvien kirjojen nimillä. Tässä ne nyt sitten ovat.

 
Oletko mies vai nainen?  –  Positiivinen nainen

Kuvaile itseäsi.  – Juuret Suomessa

Mitä elämä sinulle merkitsee?  –  Suuri illusioni

Kuinka voit?  –  Häivähdys punaista

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.  –  Ihmeellinen Italia

Mihin haluaisit matkustaa?  –  Matka muistoihini

Kuvaile parasta ystävääsi.  –  Hyvässä ja pahassa

Mikä on lempivärisi?  –  Sinisen junan ikkunasta

Millainen sää on nyt?  –  Älä osoita sateenkaarta

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?  – Ilta rakkaudelle

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?  – Tuokio sieltä, tuokio täältä

Millainen parisuhteesi on?  –  Kestävä parisuhde

Mitä pelkäät?  –  Putinin Venäjä

Päivän mietelause?  –  Sinun lapsesi eivät ole sinun

Minkä neuvon haluaisit antaa?  –  Rohkeasti puhumaan

 Miten haluaisit kuolla?  –  Med ett leende in Toscana  (Hymy huulilla Toscanassa)

 (RVC) 🙂

Read Full Post »

Maailman naisten ….

….. erilaiset kohtalot

Tämä on tositarina. Reilu viikko sitten Pordenone-nimisessä kaupungissa Italiassa  marokkolainen mies,  El Katawi Dafani,  surmasi 18-vuotiaan tyttärensä Sanaan samana päivänä ostamallaan keittiöveitsellä. Tytön yrittäessä paeta, hän oli iskenyt tätä veitsellä kaulaan ja rintaan useita kertoja.

 Syynä murhaan oli se, että tytär oli rakastunut italialaiseen mieheen ja muuttanut tämän luokse asumaan.  Myös sulhasta, joka ei ollut edes ehtinyt ulos autostaan,  Sanaan isä oli haavoittanut, onneksi lievästi. 

Sanaan isä ei hyväksynyt tyttärensä suhdetta italialaisen miehen kanssa, koska tämä on katolinen, eikä muslimi kuten mies itse ja hänen perheenjäsenensä. Ja kaiken kukkuraksi sulhanen oli  13 vuotta vanhempi kuin Sanaa.  Mies olikin jo aiemmin uhkaillut tappaa molemmat,  jos näkisi heidät yhdessä.

Kyseessä on ns. kunniamurha, jossa tosiasiallisesti ei ole kunnian häivääkään, mutta eräissä Euroopan ulkopuolisissa kulttuureissa se on sallittu, tai oikeastaan melkein pakollinen ympäristön painostuksen takia.

Omituista tässä tositarinassa on – ainakin näin eurooppalaisen naisen ja äidin näkökulmasta se,  että Sanaan äiti oli oitis valmis  antamaan anteeksi miehelleen ja totesi julmasti tyttärensä olleen se, joka oli erehtynyt.  On tietysti  mahdollista, ettei  paljon kärsinyt 39-vuotias nainen, joka lehtiartikkelin kirjoittajan mukaan näytti kuusikymppiseltä,  uskaltanut ilmaista suuttumustaan  ja tuskaansa lankonsa läsnä ollessa.

 Valitettavasti tämä ei ole ensimmäinen niin sanottu kunniamurha Italiassakaan. Kolme vuotta sitten elokuussa 20-vuotiaan Hina Saleemin tappoi  isä parin sukulaisen avustamana.  Tytön ruumiin isä oli haudannut puutarhaansa. Syynä oli ollut silloinkin se, että perhe ei  hyväksynyt tytön länsimaista elämän tyyliä ja tämän suhdetta nuoren italialaisen kanssa.  Rikokseen syyllistyneet Hinan isä ja hänen avustajansa saivat oikeudessa 30-vuotisen vankilatuomion.

 Islaminuskoisessa maailmassa näiden ns. kunniamurhien seurauksena arvellaan ainakin 5.000 naisen menettävän henkensä vuosittain  eri maissa.  Erityisesti islaminuskoisissa maissa. Mutta ei siinä kaikki, sen lisäksi 15.000 naista maailmassa  menettää henkensä vuosittain ns. myötäjäismurhien uhreina  –  kostoksi saamatta jääneistä tai liian pienistä morsiusmaksuista.

Kunniamurhat eivät perustu Koraaniin vaan pikemminkin tapakulttuuriin, mistä on todistuksena esimerkiksi Ruotsissa tyttärensä kunniamurhanneen kristityn tapaus.  (RVC)

oooooo

PS.  Tämä ei ehkä ole ihan sellainen tarina, jota haasteessa on tarkoitettu, mutta aihe on minulle läheinen ja tärkeä, koska olen kirjoittanut laajan artikkelin naisten asemasta eri puolilla maailmaa  Kustannus Arkin kustantamaan Monikulttuurinen perhe-kirjaan. Sieltä on peräisin myös tämän kirjoituksen otsikko: Maailman naisten erilaiset kohtalot.

Ritva Viertola-Cavallari

Read Full Post »

Virhearvion kohteena…

….  minä ja miehenikin tavallaan

Erehtyminen on inhimillistä ja virhearvioita voi sattua kenelle tahansa. Ja tottakai niitä on sattunut minullekin. Montakin kertaa. Nyt kuitenkin tuli mieleeni tapaus, jolloin olin itse virhearvion kohteena.

Olin muuttamassa Italiaan, ja niin kuin on ollut monesti tapana sanoa ”miehen perässä”. Siitä tulee ensi vuoden toukokuussa kuluneeksi 25 vuotta. Enkä ole koskaan ollut niin onnellinen elämässäni kuin täällä Italiassa.

Silloin reilut 24 vuotta sitten monet ystävistäni olivat todella onnellisia minun puolestani. Mutta oli niitäkin, joilta sain kuulla: – Eikö Suomesta minulle miestä löytynyt, kun pitää muuttaa Italiaan saakka?

Kysymyksenä se oli kyllä aika huvittava siinä mielessä, että olihan niitä löytynyt, kun olin ehtinyt olla jo pari kertaa naimisissakin. Sitä paitsi olin kolmen vuoden ajan viettänyt kaikki lomani Italiassa. Ja mies oli käväissyt useaan otteeseen Suomessakin. Joten eihän Italiaan muuttoni ollut mikään äkkinäinen päähänpisto.

Sitä paitsi niin sanottuja seka-avioliittoja on aina ollut, niin kauan kun ihmiset ovat matkustaneet maasta toiseen. Joskin se nykyaikana on paljon yleisempää. Ja melkein kaikilla suomalaisillakin on suvussaan joku, joka on avioitunut ulkomaalaisen kanssa.

No, jospa tuo ihmettely olisi ollut ainoa seikka, en varmaankaan tässä kirjoittelisi asiasta. Mutta eräät aiemmin ystävinä pitämäni henkilöt kohtelivat minua jatkossakin kuin jonkinlaista ressukkaa, joka oli langennut italialaisen miehen loukkuun.

Se oli minusta niin ylimielistä, loukkaavaa ja asiatonta käytöstä, varsinkin kun eivät olleet miestä edes koskaan tavanneet. Niinpä minä sitten  katkaisinkin tyystin yhteydenpitoni heihin. Viime aikoina olen monesti ajatellut, että olisi mukava nähdä heidän ilmeensä, kun he huomaisivat, miten onnellinen ja tasapainoinen olen nykyään. Ja tutustuttuaan mieheeni heidän olisi pakko myöntää oma virhearvionsa sekä minusta että miehestäni, jota he eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneetkään. (RVC)

Read Full Post »

Hyvästit kuplarakkaudelle!

–  Rakkautemme oli kuin kupla kuohuviinilasissa, sanoi ystävättäreni Mirja. – Se ei kestänyt arjen koetuksia avioliiton solmittuamme. Se oli erehdys.  Väliaikaista kaikki on vaan! Sanotaanhan niin laulussakin.  Ei sitä onnen kuplaa saatu enää takaisin millään konstilla.

Olin ihan ällikällä lyöty, enkä oikein tiennyt mitä sanoa. – No olipa tuo uutinen, sain lopulta sanotuksi. –  Enpä olisi teistä uskonut, kun olitte aina kuin peppu ja paita. 

 –  Totta se vain on! Kävimme avioliittoneuvonnassakin  ja  jopa avioliittoleirillä, mutta kaikki oli turhaakin turhempaa. Lumo oli häipynyt tiehensä, ja myöhemmin kuulin, että Matilla olikin  jo uusi morsian valittuna. Ei siinä auttanut rukoilu eikä uhkailu,  kiristys eikä lahjontakaan. Loppu mikä loppu, mutta ei se elämä tähän lopu.

–  No,  onhan se nykyään niin yleistä.  Pitkät avioliitot alkavat olla aina vain harvinaisempia. Onneksi  teillä ei sentään ole yhteisiä lapsia. Heillehän se olisi todella kurjaa, kun vanhemmat eroavat.

 – Sanos muuta.  Onhan se eräällä tavalla onnikin. Voihan sen niinkin ajatella.

 – Mutta älähän  huoli, kyllä sinäkin vielä uuden sulhon löydät ja entistä ehomman. Kyllä se siitä,  muttei mitään kuplarakkauksia enää.   Jookos? Lupaatkos?

 –  Joo, joo,  mutta nyt  kyllä tekee mieli mennä tanssimaan.  Ties vaikka löytyisi joku passeli!  Ja voihan niitä kupliakin siellä puhallella, kun ei ota hommaa liian vakavasti. Ainakaan heti alkuunsa. (RVC)

 PS.  Vastaus Pakinaperjantain haasteeseen Kuplamaailmat!

Read Full Post »

Suomi, Sulo Pohjola

Mikä ihmeen Karu Pohjola ? 

Sanokaa mitä sanotte, mutta minä kyllä hiukan kyseenalaistaisin koko Karu Pohjola-käsitteen. Mielestäni ei sellaista paikkaa voi sanoa karuksi, missä jotakin kasvaa, ja jopa syötäväksi kelpaavaakin. Mielestäni sellainen paikka, jossa ei kasva yhtikäs mitään, eikä näy mitään elon merkkejä, sille sopii nimeksi Karu. (Jokin Jemenin tapainen tai Afrikan aavikot.)

Kiersin aikoinaan Metsähallituksen tiedotussihteerinä ympäri Suomea valtion metsissä ja Lapissakin, jossa näin yhdellä reissullani keskiyön auringonkin. Se oli suorastaan henkeä salpaava näky! Unohtumaton!  Karua Pohjolaa en siellä nähnyt missään!

Nuo reissut olivat todella hienoja kokemuksia, enkä hetkeäkään ajatellut, että olisin ollut Karussa Pohjolassa. Näin todella hienoja maisemia, sekä sellaisia, joihin ihminen oli koskenut, että myös täysin villiä luontoa. Mutta ei minulle koskaan tullut mieleenkään, että olisin kutsunut yhtäkään niistä paikoista KARUIKSI.  Minusta niitä ei tee karuiksi edes lumi talvella.

Mielestäni ihminen näkee joka paikassa sen, mitä haluaakin nähdä. Ja minusta tuntuu, että kun ulkomailla – varmaankin erityisesti etelässä, missä lumi on kauhistus – on alettu puhua Karusta Pohjolasta, suomalaiset ovat ottaneet sen jonkinlaiseksi tavaramerkikseen. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon eräs sikäläinen jalkapallojoukkue, joka on valinnut nimekseen Karu Pohjola.

Nämä nyt ovat yhden jo lähes neljännesvuosisadan verran Italiassa asuneen ajatuksia ja muisteluja entisestä kotimaastaan, jotka ovat vielä entisestäänkin kaunistuneet ulkomailla. Mutta sanokaa minun sanoneen, etten minä matkusta joka kesä Karuun Pohjolaan, vaan iki-ihanaan synnyinmaahani ja entiseen kotimaahani. Valitettavasti useimmiten vain pariksi viikoksi kerrallaan.

Espanjan ”muuttolinnut” sen sijaan palaavat Suomeen yleensä koko kesäksi. Heiltä voisikin kysyä, mitä mieltä he ovat ”Karusta Pohjolasta”. Kauneus on katsojan silmissä, niinpä se taitaa olla karuuskin. (RVC)

PS.  Vastaukseni Pakinaperjantain haasteeseen Karu Pohjola

Read Full Post »

Hepasta Cavallariksi

Hevosesta ritareihin

Rahalla saa ja hevosella pääsee. No, ei tietenkään rahallakaan välttämättä kaikkea saa, esimerkiksi onnea. Eikä hevosella pääse  joka paikkaan, esimerkiksi kirjastoon tai kirjakauppaan tai leffaan tai konserttiin.  Ulko-ovelle saakka toki sentään voisi päästä. 

Oli miten oli, hevonen on sympaattinen eläin, ja siksi en loukkaantunut, vaikka rippisleirillä aikoinaan – kauan sitten – liikanimekseni, jollainen jokaisella oli, tuli Heppa, vaikka sen alunperin piti olla Ebba.  Heppa olinkin sitten monta vuotta monille silloisille ystävilleni, vaikken liiemmälti hirnunutkaan.

Hevonen on tavalla tai toisella ollut kohtaloni, vaikken sen selkään ole koskaan nuossutkaan, sillä  osa nykyisestä sukunimestäni viittaa hevoseen. Nimittäin se italialainen sukunimeni Cavallari.

Cavallo on hevonen italian kielellä, ja cavalla  taas on tamma. Cavallari on monikko sanasta cavallaro, joka tarkoittaa hevoslauman vartijaa. Lienevätkö italialaisen puolisoni esi-isät harjoittaneet kyseistä ammattia joskus aikojen saatossa. Mene ja tiedä.

On huomattava, että myös suomalaisella sanalla kavaljeeri on juurensa italialaisessa hevosessa.  Myös Suomessa –  kuten Italiassa ja muuallakin Euroopassa ja maailmalla –  kuka tahansa mies voi toimia jonkun naisen tilapäisenä tai pysyvänä kavaljeerina. Näin hevosesta lähtöisin oleva sana on siirtynyt myös suomen kieleen. 

Italiaksi se on cavaliere, joka tarkoittaa paitsi ratsastajaa ja ratsumiestä myös ritaria. Cavaliere on myös Italian valtion myöntämä arvonimi.  Muun muassa nykyinen Italian pääministeri Silvio Berlusconi on cavaliere,  vaikkei hän aina niin  ”galantti”  naisten kanssa olekaan.

Italian kielessä käytetään myös vuosisadanvaihteen molemmin puolin sanontaa a cavallo di due secoli.  Ja kun jollakulla on kova kuume italialaiset sanovat febbre di cavallo (hevoskuume). Ja mennä apostolin kyydillä on italiaksi andare col cavallo di San Francesco. (RVC)

PS.  Vastaus Pakinaperjantain haasteeseen  HEVONEN.

Read Full Post »