Minun tarinani

MOTTONI: Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat. He antavat kyllä

anteeksi, jos  sillan rakennat.  (Aale Tynni)

MINUN TARINANI

Ammatiltani olen toimittaja, joskin nykyään olen ns. vapaaherratar, mutta ei se näy missään, koska kirjoittamista riittää. Olen tutkinut ahkerasti monikulttuurisia avioliittoja ja kaikkea niihin liittyvää, ja olin  mukana ryhmässä, joka kirjoitti aihetta käsittelevän kirjan Monikulttuurinen perhe.  Nyt olen sunnittelemassa  omaa runokirjaa,   ja sen jälkeen on pari muutakin kirjaprojektia.

Kaiken tämän kirjoittamisen myötä, mihin voidaan lisätä vielä runojen ja tarinoiden kirjoittaminen blogeihini, minusta on tullut varsinainen paperivuorineuvos, vaikka olenkin viime aikoina yrittänyt niitä paperivuoria hiukan siistiä. Aiemmin keräsin – eräiden lehtien freelance-kirjeenvaihtajana – monenlaista Italiaan liittyvää materiaalia, kun taas nykyään talletan kaikenlaista monikulttuurisiin avioliittoihin liittyvää aineistoa. Ja aihehan on koko maailman kattava, minkä seurauksena ne paperivuoret eivät ole juurikaan pienentyneet. Pikemminkin päinvastoin. Minut tunnetaankin myös Paperivuorineuvoksena.

Olin ihan unohtanut mainita, että asun Italiassa vuodesta 1985, toukokuun  alussa tuli siis 24 vuotta täyteen. Nykyinen aviomieheni on italialainen. Olemme monikulttuurinen perhe: vanhempi tyttäreni on naimisissa gambialaisen miehen kanssa. He asuvat Suomessa.  Ja nuorempi tyttäreni asuu Hannoverissa Saksassa.

Nii-in,  juureni ovat tosiaan Karjalassa, luovutetussa Karjalassa. Vanhempani olivat Viipurista,  ja vähäksi aikaa menimme sinne takaisinkin, mutta sitten tuli taas äkkilähtö. En siitä itse mitään muista, mutta se kaikki taitaa olla siellä jossakin, tunnemuistissa.

Sitä paitsi olen ollut emigrantti jo pienestä pitäen.  Alle kaksivuotiaana minut lähetettiin sotalapsena Ruotsiin, juuri kun olin oppinut puhumaan. Suomea tietysti.  Sitten yhdeksän kuukauden kuluttua taas Suomeen, kun varmaankin olin unohtanut suomen kielen.  Taas Viipuriin ja sieltä sitten äkkilähtö.  Noin kolme vuotta sain vielä pitää biologiset vanhempani, sillä äitini kuoli keuhkotuberkuloosiin. Ja pikkusiskoni, joka oli syntynyt pari kuukautta aikaisemmin annettiin suoraan laitokselta adoptoitavaksi tamperelaiselle pariskunnalle.

Minutkin adoptoi sitten helsinkiläinen pariskunta.  Uusi, ruotsinkielinen isäni ei niihin aikoihin puhunut ollenkaan suomea, mutta oppi vähitellen. Ottoäitini puhui molempia kieliä. Laittoivat minut ruotsinkieliseen lastentarhaan, jossa en ensin alkuun puhunut mitään. Lieneekö sitten muistista putkahtanut sanoja Ruotsin ajoilta, sillä hiljaisuuttani ei kestänyt kauan.

(Jatkuu)

(RVC)