Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for maaliskuu 2008

Ihmisoikeuksia etsimässä

– Mitä saisi olla?

– Tulin hakemaan niitä ihmisoikeuksia?

– Tule ja puserra…(pudistelee päätään)

– En mä nyt tässä kaikkien nähden!

– Kyllä te nyt olette tullut ihan väärään paikkaan!

– Miten niin, ilmoituksessahan luki, että teillä on kaikkea, mitä vain ikinä voikaan haluta ja tarvita. Onko ne teiltä loppuneet?

– Olettekos te nyt aivan terve?!

– Taatusti, mitä nyt vähän flunssaa. Mutta mitä se tähän kuuluu?

– Teillä taitaa olla vähän ruuvit löysällä tuolla yläkerrassa.

– Mitkä ihmeen ruuvit?

– Haluan korostaa, ettei tämä ole mikään oikeussali.

– Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit´ei hanki. Ken vaivojansa valittaa, se…..

– Tehän nyt puhutte ihan pehmosia.

– Milloinka niitä ihmisoikeuksia oikein rupeaa tulemaan?! Yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa sanotaan, että kaikilla on niihin oikeus. Niin minulla kuin teilläkin. Lisäksi minä vaadin niitä myös vaimolleni ja kaikille lapsilleni. Heitä on yhdeksän ja kymmenes on tulossa. Ja haluan lisäksi, että niitä toimitetaan myös Afrikkaan ja muihin kehitysmaihin. Te ette voi kieltäytyä. Minä teen töitä aamuhämärästä iltahämärään, eikä rahat silti riitä mihinkään. Mitä elämää tämä on?! Minullakin… on oikeus ihmisoikeuteen!

– Nyt minä kyllä soitan tänne vahtimestarin… Hän heittää teidät ulos täältä. Ja jos ei sekään auta, niin hän saa soittaa tänne poliisin. Pääsette putkaan rauhoittumaan.

– Kertokaa nyt edes, mistä niitä saa. Niitä ihmisoikeuksia! Minulla on oikeus tietää?

(Vahtimestari tulee)

– Mikäs täällä oikein on hätänä?

– Heittäkää tuo mies ulos, tai viekää hänet ulko-ovelle. Lienee humalassa. Ei tiedä, mistä puhuu.

– Kyllä minä tiedän, puhun asiaa. Vaikka tämä olikin aprillipila. Kädet irti! Pisaraakaan en ole maistanut! Kyllä minä lähden. On vielä monta paikkaa, jossa pitää tänään käydä muistuttamassa, missä oikein mennään. Mitä tulee ihmisoikeuksiin. Maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuuksia. Jos kaikki hoitaisivat velvollisuutensa ihmiskuntaa kohtaan eivätkä tuijottaisi vain omaan napaansa…

– No, nyt kiirettä kinttuihin! Ei täällä suvaita rauhanhäiritsijöitä.

– Mennään, mennään. Mutta kyllä minä sen sanon, että.. aprillia, syö silliä….

RVC 🙂

________________________________________________________________

PS. Mutta vakavasti ottaen: Missä ovat ihmisoikeudet, kun maailmassa on 100 miljoonaa katulasta???

ooo

Koulutus on avain kaikkiin muihin ihmisoikeuksiin ja ihmisoikeuksia kunnioittavaan yhteiskuntaan.

Katarina Tomasewski

Read Full Post »

Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiinsa


Avioeron kohdalla puhutaan kyllä aikuisen erokriisistä, mutta lapset jäävät usein siinä sivuun. Puhutaan vanhemmuudesta, muttei lapsen kannalta. Ikään kuin unohdetaan, että lapsilla on oikeus molempiin vanhempiinsa. Vanhempien ero on lapsille hirvittävä trauma, vaikka perhe-elämä olisi ollut rauhatontakin ja jopa väkivaltaista. Kun on kyse monikulttuurisesta tai kansainvälisestä avioliitosta, lapsi joutuu usein eroon toisesta vanhemmastaan, joskin sitä tapahtuu myös ”yksikulttuurisissa ” perheissä.

Tuntuu siltä, että joka maassa, Suomessakin, kuunnellaan enemmän oman maan kansalaista ja ollaan hänen puolellaan kiistassa. Kuitenkin pitäisi olla lapsen tai lasten puolella, ja tehdä kaikki mahdollinen sen eteen, että eronneiden pariskuntien lapsilla olisi edelleenkin molemmat vanhemmat, vaikka he asuisivatkin pääsääntöisesti toisen vanhemman luona toisessa maassa.

Tosiasia kun on, että nämä lapset ovat kahden kulttuurin lapsia, ja heillä on oikeus paitsi molempiin vanhempiinsa myös molempien vanhempiensa kulttuureihin. Ja se toinen kulttuuri avautuu heille vain ja nimenomaan sen toisen vanhemman kautta. Ainakin silloin, jos suomalainen puoliso palaa Suomeen.

Olen täysin tietoinen siitä, että ongelma ei ole helposti ratkaistavissa kaikissa tapauksissa, mutta ainakin pitäisi yrittää, ja ennen kaikkea tulisi kuunnella lastenkin ääntä enemmän kuin nykyisin tapahtuu. Ja tehdä kaikki mahdollinen sen eteen, että lasten yhteys molempiin vanhempiin säilyisi edes minimaalisella tasolla.

Niin sanotussa lapsikaappaustapauksessa tämä lapsen oikeus ei säily, mutta ei se toteudu sen jälkeenkään. Itseasiassa lapsi joutuu silloin pysyvästi eroon toisesta vanhemmastaan. Ei tässä asiassa mitään viisasten kiveä ole keksitty. Jotenkin asennekasvatus pitäisi aloittaa jo paljon aikaisemmin, ennen kuin avioliittoa on edes solmittu. Ainakin ongelma tulisi tiedostaa, ja pyrkiä turvaamaan paremmin lapsen oikeudet.

Avioeroprosessissa lapsille tulisi määrätä puolueeton, pelkästään heitä kuunteleva ja puolustava asiamies tai tukihenkilö. Ja lapsia pitäisi kuulla enemmän myös oikeussalissa. Ei se välttämättä helppoa ole, sillä huoltajavanhemman mielipide voi vaikuttaa siihen, mitä lapsi sanoo, koska hän ei varmaankaan halua loukata sitä vanhempaansa, jonka kanssa asuu. Kuitenkin peruslähtökohtana tulee olla se, että lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa.

Lisäksi näyttää siltä, että Suomessakin liian heppoisin perustein määrätään isälle lähestymiskielto asiaa sen kummemmin tutkimatta. En väitä, että näitä tilanteita olisi mitenkään helppo ratkaista. Tosiasia näyttää olevan se, että Suomessa lapset määrätään edelleenkin useimmiten äidille, joskin isien ääntäkin on alettu paremmin kuunnella silloin, kun molemmat vanhemmat ovat suomalaisia.

Ongelma on vieläkin suurempi kun lapsen isä tulee islaminuskoisesta maasta, koska islamissa lapset kuuluvat isälle. Ja näissä tapauksissa pelätäänkin yleensä – eikä aivan aiheetta, että islaminuskoinen isä vie lapsen kotimaahansa pois äidin ulottuvilta. Niin kuin usein tapahtuukin. Mutta joskus se voi olla hätävarjelun liioitteluakin.

Ehdottomasti paras vaihtoehto olisikin, erityisesti näissä tapauksissa, jos se suinkin on mahdollista ja olosuhteet sen sallivat, että ulkomaalainen vanhempi jäisi siihen maahan, jossa ennen eroa on asuttu. Se olisi kaikkien osapuolten kannalta paras ratkaisu, vaikka he eivät sitä eron hetkellä ehkä tajuakaan.

Read Full Post »

Kansainvälisen runopäivän (21.3.) johdosta

Runoilija, joka on meissä

Erityisesti 80-luvulla suomalaisillekin tutuksi tullut italialainen kevyen musiikin tähti, Mina, kirjoittaa nykyään säännöllisesti kolumniaan La Stampa-nimiseen sanomalehteen. Lauantaina hänen kolumninsa aiheena oli Maailman Runopäivä 21. maaliskuuta, joka tänä vuonna sattui olemaan Pitkänäperjantaina. Itse asiassa minun on pakko tunnustaa, etten edes tiennyt tai ainakaan muistanut, että sellaista päivää on olemassakaan. Ja siis muistelen sitä hiukan jälkijunassa.

Minan lauantaisen (22.3.) kolumnin otsikkona oli: Runoilija, joka on teissä, ja hän kirjoitti:

Luonnollisesti kukaan ei sitä huomannut. Voihan sen toki ymmärtääkin. Näinä kuutamoöinä ketä nyt voisi kiinnostaa Maailman Runopäivä? Niin, se oli todellakin 21. maaliskuuta. Voimme tietysti yrittää kiltisti selitellä, että kun päivä sattui olemaan Pitkäperjantai, se pimensi runouden. Tuollaista on tylsä kirjoittaa ja lukeakin, eikä se sitä paitsi ole edes totta. Ei, runoudelle ei todellakaan näytä olevan tilaa.

Oli miten oli, minä en ainakaan aio ruveta puolustamaan sitä, etten muistanut (tai tiennyt) tuota yleismaailmallista runopäivää. Mutta ensi vuonna kyllä taatusti muistan sen. Onhan se sopivasti päivää ennen synttäreitäni. (Mitä synttäreihin tulee, eihän niitä enää tässä iässä kukaan Italiassa vietä kuin perhepiirissä. Toista se oli ennen Suomessa. Edesmenneellä äidilläni oli laaja suku, ja melkein joka viikko oli jollakin suvun jäsenellä syntymä tai nimipäivä.)

Mutta palatakseni Minaan, joka seuraavaksi vetosi Pablo Nerudaan:

Kuitenkin Neruda sanoi: – ”Runo on osoitus rauhasta. Rauha tekee runoilijan, kuten jauho leivän.” Ja hän jatkaa: Ja siihen tarvittaisiinkin paljon niitä jauhoja. Mutta järkeilkäämme. Auta armias, kun useimmat miestä lukevat nippa nappa lehden urheilusivuilta suosikkijoukkueen ottelutuloksia koskevat kommentit, saati sitten runoja. Sitä paitsi olen kuullut ihan omin korvin sanottavan: ”Eivät ne ole miesten juttuja.” Ihan kuin olisi puhe piikkikorkokengistä, Mina tuhahtaa.

Hyvin sanottu. Sitä paitsi miten paljon löytyykään loistavia miesrunoilijoita. Kirjoittavatko he muka vain naisille? Kysyn minä. Ja Mina jatkaa:

Mutta runoutta on – jo ennen säkeitä, runomittaa ja loppusointuja – itse elämä. Riittää, kun kohottaa katseensa ja tarkkailee ympäristöään.

Ja Mina löytääkin tuota runoutta kaikkialta: lastaan suojelevasta ja katseellaan tarkkaan seuraavasta äidistä, miehelleen minestraa valmistavasta naisesta, joka kaivaa vuosien kuluttamasta laukustaan keiton mausteeksi ostamansa sellerin. Toisiinsa tiiviisti painautuneista rakastavaisista päivänlaskun aikaan rannalla. Tyttärensä tosipitkistä leteistä. Hymystä pitkän parkumisen jälkeen. Odottamisesta. Lasten kasvamista seuraavista valokuvista. Ystävän muistelemisesta. Muistoista. Ikääntyneen (ei siis vanhan) miehen kävelystä kepin kanssa reisiluun murtuman jälkeen. Muistoista. Lempeydestä. Kaukana siintävästä vuoresta. Uneen sulkeutuneista silmistä. Yöllisestä hiljaisuudesta harvoine äänineen. Terassilla avautuvasta järvimaisemasta jne.

Ja hän päättää kolumninsa seuraavilla sanoilla:

Lyhyesti sanottuna: runoutta on kaikkialla, mutta onko mahdollista, että niin harvat ovat siitä tietoisia? Sitä minä en suostu uskomaan. Jopa kaikkein kylmäkiskoisimmalla ja pettyneemmällä, ilkeimmällä ja epämiellyttävimmällä, turmeltuneimmalla ja katalimmallakin ihmisellä täytyy pakosta olla jossain sielunsa syöverissä jokin muisto, jotakin ikävä. Ja kaipuu on jo runoutta sekin.

Noin siis Mina. Eikä siihen ole juuri mitään lisättävää. En ole pitkään aikaan lukenut mitään noin hienosti runoilua ylistävää kirjoitusta. Kiitokset Minalle. Olen sataprosenttisesti samaa mieltä! ELÄKÖÖN RUNOUS! Ja muistakaamme ensi vuonna tuo Maailman runopäivä!!! Minä ainakin aion muistaa sen.

Read Full Post »

Heijastusta

LIIAN SYVÄÄN

Silmiisi liian syvään

katsella mahdoin.

Kaipaukseeni

vastauksen tahdoin.

Nyt näen kaikkialla

ruskeita silmiä.

(RVC)

Read Full Post »

Lista 2

RISTEYKSESSÄ

Syvemmällä

kuin murhe

asustaa
masennus.

Olen kuin jalankulkija

risteyksessä, joka puolella

punaiset valot. Joka päivä käyn

lävitse kaikki vahinkojen vaihtoehdot.

Kuvitellun kauhun koko asteikon,

koko listan onnettomuuksia,

joita voisi tai olisi voinut

tapahtua.
(RVC)

(Runotorstain haaste 6.3.2008)

Read Full Post »

Runohaaste 6.3.08

TISKIN TAKANA

 

Kaksi koskista,

kolme porvoon lankkua,

neljä votkaa ja tuplaviski.

Eikös olekin mukavaa, kun

kaiken voi hukuttaa viinaan:

tuskan ja masennuksen,

pettymyksen ja ivan,

rahahuolet ja ilonkin.
Itku pitkästä ilosta.

Kippis vaan ja kulaus.

Hei kudnaada korkin alla.

(RVC)


Read Full Post »

Kosijaa ja kuuluisuutta pakoon

Elias Lönnrothin tytär Ida oli isänsä kuoltua vapaaehtoisessa maanpaossa Italiassa oli myös loppuikänsä. Ida oli Lönnrothin neljästä tyttärestä ainoa, joka ei kuollut nuorena, jo ennen isäänsä. Jonkinlaisena kimmokkeena Suomesta lähtöön oli paitsi ”kuuluisuuden kirous” Lönnrothin tyttärenä.

Myös hänen isänsä taloudellisen neuvonantajan Carl Gustaf Borgin tarmokas piiritys ja kosinta häiritsi Idan mielenrauhaa. Ei hän innostunut itseään 32 vuotta vanhemman miehen kosiskelusta. Niinpä Ida kirjoitti ystävättärelleen Mathilda Holmille: – Minä matkustan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ehkä vielä kauemmaksikin.

Kesällä 1888 Ida sitten saapuikin Konstantinopoliin, jossa häntä pyysi puolisokseen venäläinen diplomaatti. Ida kieltäytyi mahdollisesti siitä syystä, että hän pelkäsi aiemmin sairastamansa keuhkotaudin uusiutuvan. Sitä paitsi hänellä oli avioliitosta negatiivinen käsitys, eikä hän halunnut sitoa itseään päästyään riippumattomuuden makuun.

Hän matkustelikin englantilaisen perheen matkatoverina vuoteen 1892 asti, jolloin hän aloitti italian kielen opiskelun ja asui Roomassa vuosina 1892-1895. Siellä hän alkoi tuntea ensimmäisiä nivelreuman oireita ja tauti paheni vuosien myötä.
Pistäydyttyään Firenzessä ja Sienassa Ida ihastui erityisesti Sienan maisemiin, ja päätti asettua sinne toistaiseksi. Lopulta hän osti kokonaan itselleen talon, jossa hän oli asunut parin englantilaisen ystävättärensä kanssa. Yksin jäätyään, hän tutustui italialaiseen Ricuccin perheeseen, ja hän pyysi heitä asumaan taloonsa ja hoitamaan hänen talouttaan.

Jo vuonna 1904 Ida oli kirjoittanut Mathilda ystävättärelleen, että hän vasen silmänsä oli sokeutunut ja oikeakin reistaili. Hänen serkkunsa Elias August Piponius oli tullut Sienaan varta vasten hakemaan Idaa Suomeen, kun Carl August Borgkin oli kuollut, mutta Ida halusi silti jäädä Italiaan.Läheisimpänä ystävänä hänellä oli Sienan luterilaisen seurakunnan pastori Giovanni Petrai, joka luki Idalle saapuneet kirjeet ja suomalaiset sanomalehdetkin, vaikkei suomea eikä ruotsia osannutkaan.

Ida Lönnrot kuoli Sienassa 16. heinäkuuta 1915. Hänen oman toivomuksensa mukaisesti hänet pantiin arkkuun suomalaiseen tapaan valkoisissa vaatteissa, eikä mustissa, kuten on tapana Italiassa. Pastori Petrai suoritti hautauksen Idan toivomuksen mukaan. Lönnrotin tytär on haudattuna Sienan Laterano-hautausmaalla. (RVC)

Read Full Post »

Older Posts »