Satamasta satamaan
Maaliskuussa 1981 minulle tarjoutui tilaisuus tehdä parin viikon mittainen työmatka rahtialus ms Lotilalla Rauman satamasta Lontoon Erith-nimiseen satamaan. Toimin siihen aikaan Merimiespalvelutoimiston eli Mepan julkaiseman Vapaavahti-lehden toimitussihteerinä. Alus, jolla matkasimme, oli Yhtyneitten Paperitehtaiden omistama ja Finnlinesin varustama. Sillä työskenteli 24 henkilöä, joista kahdeksan kuului päällystöön.
En milloinkaan unohda sitä mahtavaa näkymää, joka avautui, kun laiva maaliskuun yhdeksännen päivän aamuyön tunteina lipui pitkin Thamesia hiljalleen Erithin satamaan, ja kun kourallinen merimiehiä äkkiä ilmestyi kannelle kiinnittämään laivaa laituriin, avaamaan luukkuja ja irrottamaan kraanoja, jotta lossaus voisi alkaa.
Laivan lastina oli paperia ja sen lossausta häiritsi tehokkaasti Esteri, sateen jumalatar, joka lienee ystäväni. Olinhan ensi kertaa Lontoossa ja erityisen onnellinen siitä, että viivyimme satamassa kokonaista viisi päivää.
Osallistuvana havainnoijana
Meikäläisen ”osallistuminen” rajoittui etupäässä seuraaviin toimintoihin:
– Kävelin loputtomasti portaita ylös ja alas.
– Kompastelin tottumattomuuttani jatkuvasti korkeissa kynnyksissä.
– Käytin tehokkaasti hyväkseni herkullisia ja linjoille vaarallisia laivan antimia.
– Osallistuin yleiseen huulenheittoon messeissä.
– Seurustelin näkymättömän vihtojan kanssa saunassa.
– Pistin jalalla koreasti miehistön improvisoidussa illanvietossa.
– Syyllistyin ennen kaikkea joka paikan nuuskimiseen ja henkilökunnan jatkuvaan häirintään maakravulle tyypillisine naiveine kysymyksineni ja sinnikkäine yrityksineni saada ikuistetuksi vastahakoisia työntekijöitä sekä kiusallisine pyrkimyksineni syöttää ihmisille propagandaa Mepasta.
Aivopesuni huipentui matkan viimeisenä iltana pitämääni lähes tunnin mittaiseen infotilaisuuteen, jota tasan puolet porukasta kunnioitti läsnäolollaan ja kuunteli ihmeteltävän kärsivällisesti esitystä MEPAn taloudesta ja toiminnasta.
Piruntorjuntapunkkerissa ja vähän muuallakin
Ensimmäisenä iltana piipahdin minäkin tosi merimiehen tavoin ”piruntorjuntabunkkerissa”, jonne merimieskirkon mies meidät nouti MEPAn hankkimalla pikkubussilla. Suomalainen merimieskirkko oli ja on todennäköisesti vieläkin kaikille Lontoon satamissa käyville seiloreille ja muillekin suomalaisille tuttu tukikohta syntiseen menoon houkuttelevassa miljoonakaupungissa.
Muiden seiloreiden tapaan poikkesin myös ”sakastiksi” nimetyssä pubissa kadun toisella puolella. Kirkon lähistöllä sijaitsee mahdollisesti vieläkin yksi Lontoon vanhimmista pubeista, Mayflower, jonka toisessa kerroksessa seinää koristi kuulemma ainakin silloin presidentti Kekkosen tuttu olemus.
Seuraavien neljän päivän aikana ehdin tutustua muutenkin Lontooseen. Tiistaina sain asian tuntevaa opastusta aluksen konepäälliköltä. Tuli käytyä tutustumassa mm. National Galleryyn, Piccadilly-aukioon ja Sohon ympäristöön. Ja janoa kävimme sammuttamassaa likaisuuttaan markkinoivassa Dirty Dickissä, missä oli sahajauhoja lattialla, eläinten raatoja roikkui katosta ja seinät olivat täynnä ihmisten sinne jättämiä erilaisia viestejä. Minäkin tietysti jätin sinne asiaankuluvasti oman salakielisen viestini.
Keskiviikkona iltapäivällä oli ohjelmassa käynti Shaftesbury- teatterissa laivaporukan kanssa. Kirkon auto haki taas meidät satamasta ja vei teatteriin. Ohjelmassa oli musikaali They´ re Playing Our Song. Esitys oli mukava ja paransi myös migreenini, joka oli pilata koko sen päivän.
Torstaina lähdin omin päin kaupungille, jossa kiertoajelu kaksikerroksisessa bussissa oli elämys sateesta huolimatta. Kiertelin kuuluisilla kauppakaduilla Oxford Streetillä ja Carnaby Streetillä, minkä jälkeen kiirehdin haastattelemaan merimieskirkon silloista pappia Vapaavahti-lehteä varten.
Kommelluksitta en selvinnyt
Perjantaina kävin katsastamassa myös historiallisen Cutty Sark-aluksen Greenwichissä. Palatessani sieltä Lontoon keskustaan unohdin kamerani junaan. (Auta armias! Perjantai ja 13. päivä!) Onneksi olin pääteasemalla, kun sen huomasin, eikä juna ollut ehtinyt vielä poistua. Mutta miten löytää vaunu, jossa olin istunut? Hetken mietittyäni muistuivat mieleen vaunun seinällä olleet tuhmat kuvat, ja aikani etsittyäni löysinkin oikean vaunun ja kamerakin oli vielä tallella. Siunasin mielessäni tuntematonta ”taiteilijaa”.
Loppupäivä kuluikin sitten pizzapaikassa ja kunnon pubin etsimisessä erään ”seilauskaverini” kanssa. Oli perjantai-ilta ja kaikki paikat täynnä. Päivä ei olisi ollut täydellinen, jollei myös junan lähtö olisi kikannut. Laivasta myöhästyminen on jokaisen merikarhun painajainen. Ja kun kyseessä oli viimeinen ilta ennen paluumatkaa, tuo mahdollisuus oli täyttä todellisuutta.
Erithin satama sijaitsee Thamesin varrella parisenkymmentä kilometriä Lontoon keskustasta. Junayhteydet olivat hyvät, ja niitä kulki tunnin välein. Jos kulki. Sen opin karvaasti sillä reissulla, että Englannin rautateiden suhteen sai varautua pieniin yllätyksiin.
Olimme tulleet ajoissa Cannon Streetille ehtiäksemme 20.56 lähtevään junaan. Laivalla piti olla klo 22.00. Tuijottelimme kiinteästi valotaulua, saadaksemme selville lähtölaiturin, mutta mitään merkintää junasta ei taululle ilmestynyt. Aseman virkailija kertoikin, että vuoro oli peruutettu.
Hänen neuvonsa mukaisesti ajoimme London Bridgelle maanalaisella ja odotimme siellä seuraavaa junaa. Taksit kun eivät ajaneet Erithiin saakka. Juna tuli aikanaan ja loppumatka sujuikin enemmittä kommelluksitta. Erithissä laivan lossaus oli vielä täydessä käynnissä, koska iltapäivällä Esteri oli taas osoittanut mieltään. Kukaan ei ollut edes huomannut myöhästymistämme.
Lastiton kotimatka
Loppujen lopuksi pääsimme lähtemään Lontoosta vasta aamulla. Kolmen aikaan yöllä valvontahuoneen sähkötaulun kytkin oli aiheuttanut oikosulun, minkä seurauksena koko navigaatiolaitteisto oli jäänyt jännitteettömäksi. Koko komentosilta oli pimentynyt, ja laitteet hyrräkompassia myöten olivat menneet lakkoon. Vikaa oli etsitty konepuolella aamuun asti. Onneksi homma hoitui omin voimin ja ”toimi taas kuin enkeli”. Jokin puuttuva varaosa oli tosin jouduttu hakemaan naapurilaivasta Finntraderista.
Matka kohti koti-Suomea alkoi aamukahdeksan kieppeillä ja ilman lastia. Paluumatkalla jatkoin merikarhujen haastattelua Vapaavahti-lehteä varten. Uhreja oli peräti kuusi: kansimies, kakkoskonemestari, vakinaisen konepäällikön tuuraaja, pursimies sekä radiosähköttäjä ja hyttisiivooja, joista kaksi viimeksi mainittua olivat naisia.
Aikaero ja kellon siirtäminen ajassa taaksepäin pari kertaa menomatkalla ja eteenpäin pari kertaa paluumatkalla olivat kenties olleet syynä siihen, että ajantajuni oli häiriintynyt ja nukuin niin sikeästi, että myöhästyin aamiaiselta matkan aikana peräti kolme kertaa. En sentään jäänyt kertaakaan ihan ilman aamupalaa.
Sitä kuitenkin harmittelin, että minulta jäi näkemättä ja valokuvaamatta se komea auringonnousu, joka kuvastui lumista maisemaa vasten, kun lähestyimme Suomea tuona pirteänä pakkasaamuna. Se oli tehnyt vaikutuksen jopa aluksen kapteeniin, joka oli nähnyt lukemattomat auringonnousut ja – laskut. (RVC)
Read Full Post »
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 