Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Pohdintoja’ Category

Facebookissa avattiin äskettäin kaksikin siirtokarjalaisiin liittyvää ryhmää, joihin molempiin minäkin oitis liityin.  Ja löysin sieltä yllättäen aika monta ystävääni, joiden juurista luovutettuun Karjalaan en ollut tiennytkään.  Kenties hekään eivät tienneet sitä minusta. 

 Siirtokarjalaiset ovat levinneet eri puolille Suomea ja ulkomaillekin. Eikä heistä ole aina kovasti pidettykään. Esimerkiksi edesmennyt ottoäitinikin suhtautui  heihin vähän epäluuloisesti, vaikka hänellä itselläänkin oli loppujen lopuksi karjalaiset juuret.

Monenlaisia stereotypioitakin karjalaisista on ollut liikkeellä.  Wikipediassa heistä on kerrottu seuraavaa:  ”Karjalaisten on sanottu olevan eläväisiä, iloisia ja musikaalisia. Tämä stereotypia yleistyi 1800-luvun puolivälissä, jolloin muun muassa Zacharias Topelius ja Johan Vilhelm Snellmann rakensivat suomalaisen kansakunnan identiteettiä. Heidän aikanaan luotuja maakuntaheimojen tyypittelyjä opetettiin sukupolvien ajan kouluissa täytenä totena. Historiantutkija Heikki Ylikankaan mukaan karjalaisia oli aiemmin pidetty kyräilevinä ja vihamielisinä.”

Kaarlo Hännisen Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kouluja varten vuodelta 1929 sanoo karjalaisista seuraavaa: ”Karjalainen on solakkavartaloinen ja pitempi. Silmät ovat tummemmat, tukka tavallisesti ruskea ja usein kihara. Luonteeltaan karjalainen on reipas, puhelias ja toimelias. Hänellä ei kuitenkaan ole hämäläisen sitkeyttä töissään. Se nähdään varsinkin siinä, että hänellä ei ole maanviljelyyn niin suurta halua kuin hämäläisillä. Sen sijaan tekee hän mielellään kauppaa. Karjalainen rakastaa laulua ja soittoa.”

 Kuuluisia karjalaisia Wikipedian mukaan ovat:

  No, olisihan niitä varmaan paljon muitakin, muttei tule juuri nyt minunkaan mieleen.  Yksi edellä mainituista henkilöistä on  Yläsommeelaisessa sukukirjassakin, jota aina silloin tällöin selailen. Nimittäin  Johannes Virolainen. Kirja on jaettu  kolmen miehen jälkeläisiin, vaikka itseasiassa näitä sukuhaaroja yhdistävätkin kolme sisarusta avioliittojensa kautta.  Johannes Virolainen kuuluu kirjassa Yrjö Virolaisen jälkeläisiin.  Ja minä taas Paavo Mannin jälkeläisiin. Lisäksi on olemassa Antti Kuntun jälkeläiset.  Sukuhaaroja  on peräti 20.  Joten aika kaukaisiksi sukulaisiksi suurin osa kirjan henkilöistä jääkin.  

Minua tuo kirja on kovasti kiinnostanut, koska viiden vanhana  minut adoptoi helsinkiläinen lapseton pariskunta,  eikä minulla ollut pitkään aikaan mitään tarkempaa tietoa alkuperästäni, paitsi sukunimeni, joka muuttui adoption myötä.  (RVC)

Read Full Post »

On niin helppo unohtaa tuttavan  ja joskus hyvän ystävänkin syntymäpäivä ja joskus omakin. Itseasiassa viimeksi mainitun haluaisin unohtaakin ainakin  osittain. Nimittäin olisi kiva, jos ei tarvitsisi ollenkaan ajatella sitä, kuinka monta vuotta silloin oikein täytänkään. Facebookissakin  olen ilmoittanut syntymäpäiväni ilman vuosilukua.  Mitä se kenellekään kuuluu, minkä ikäinen olen?  Sitä paitsi niin on tehnyt minua huomattavasti nuorempi tyttärenikin.

Silloin lapsena ja nuorena, kauan kauan sitten,  syntymäpäivä oli äärettömän tärkeä tapahtuma. Varsinkin kun  täytti tiettyjä vuosia, ja sai sen jälkeen osallistua aikuisten rientoihin ja juominkeihinkin.  No, nyt silläkään ei ole minulle enää niin suurta merkitystä. Lasin kallistelukin on supistunut meidän huushollissa lähes kokonaan pelkästään juhliin ja merkkipäiviin.

En minä nyt tiedä, johtuuko tuo muistamattomuus ikääntymisestä. En minä ainakaan usko, että se mitään dementian tapaista olisi. Olinhan jo lapsena pikkuvanha ja hajamielinen,  ja kesämökkinaapurin setä kutsuikin minua professoriksi. Ja me kävimmekin läpi monia antoisia filosofisia keskusteluja.

No, nyt minusta on tullut Paperivuorineuvos, kun on niin helppo kerätä lehdistä kaikenlaisia juttuja, joita saattaisi joskus tarvita, vaikka Italian suomalaisten Mansikka-lehteen siteerattaviksi.  Niin ja kyllähän niitä on käytettykin. Mutta niille vanhemmille lehtileikkeille käy helposti niin, etten enää muista, missä ne ovat paperivuorien keskellä. Olen kyllä kuullut tuon ohjeen: paikka kaikille ja kaikki paikalleen. Mutta minkäs sille mahtaa, kun entistäkin hajamielisempi Paperivuorineuvos mietiskelee niitä näitä ja ennen kaikkea, mitä pitäisi seuraavaksi kirjoitella.

Mutta on toki myös asioita, tapahtumia ja kiusalllisia tilanteita, joita ei unohda koskaan. Kaikki mahdolliset tunnustukset jäävät kyllä elävinä mieleen.  Niin kuin myös koetut vääryydet ja itse aiheutetut mokat.  Ne sitä muistaa varmaan vielä kuolinvuoteellakin. Niitä ei ole helppo unohtaa.   (RVC)

Read Full Post »

Miesnäkökulmaa etsitään

Edellisen postauksen kirja-arvostelussa todettiin, että Monikulttuurinen perhe-kirjan kirjoituksissa on vallitsevana  naisten näkökulma.  Tämä pitää varmasti paikkansa, koska kaikki kolme tai oikeastaan neljä kirjoittajaa, kun johdanto-osuus otetaan mukaan, ovat naisia. Mutta ei se ihan pelkästään siitä johdu.

Ainakin minusta näyttää siltä, että useimmissa tapauksissa miesten tekemisiä ei arvostella samalla lailla kuin naisten.  Ehkä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.  Miehet ovat kuitenkin kaikissa yhteiskunnissa yleensä vahvemmasta asemassa kuin naiset, jotka joutuvat sopeutumaan. Poikkeuksen tästä kuviosta tekevät ne länsimaalaiset miehet,  jotka avioituvat islamin uskoisen naisen kanssa.  He joutuvat yleensä kääntymään islamin uskoon, mutta sen tehtyään heidän asemansa vaimonsa kotimaassa on tiettävästi samanlainen kuin muillakin miehillä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö miehen tai miesten näkökulma näistä asioista olisi tärkeä ja kiinnostava.  Siksi kysyinkin eräältä tutulta suomalaiselta mieheltä, toimittajalta, joka on naimisissa italialaisen naisen kanssa, ja jonka tiesin lukeneen kirjamme, oliko häntä häirinnyt kirjoittajien naisnäkökulma. Ei ollenkaan, hän vastasi.  Keskusteltuamme aiheesta jonkin tovin pyysinkin häntä ystävällisesti kirjoittamaan kirjasta oman arvionsa toimittamaani Italian suomalaisten Mansikka-lehteen. (http://mansikat.vuodatus.net)  Odotan kiinnostuksella hänen artikkeliaan.  (RVC)

Read Full Post »

JA SILLÄ SIISTI…

En ole lakannut ihmettelemästä:

Miksi ihmeessä pöly luotiin?

Sanon aina ystävilleni ja sukulaisille, että meille saa kyllä tulla.  Ja jäädä yöksikin noin pari henkilöä kerrallaan. Kunhan ilmoittavat ajoissa, mieluummin viikkoa, paria ennen.  Jotta ehdin suoristaa ja siistiä paperivuoret työhuoneessani ja laittaa villakoirat kuriin koko huushollissa.

Eräs tuttavani sitoi lattialla temmeltävät pölyvillakoirat ompelulangalla ja kiinnitti ne teipillä jalkalistoihin.  Minä en tekisi niin, vaan armotta hävittäisin ne.  Mutta siinähän se pulma onkin.  Eiväthän ne häviä, tai jos häviävät, niin vain hetkeksi.

Olen aina ihmetellyt, mitä ihmeen tarkoitusta pölyllä on.  Ketä se palvelee?  Jos maailma on luotu kuudessa päivässä, niin syntyikö pöly ehkä epähuomiossa sinä seitsemäntenä, niin sanottuna lepopäivänä?  Ja itse asiassa ei sekään ole täysin selvää, mitä pöly oikein on.  Media-tietosanakirja vuodelta 1979 määrittelee pölyn näin:

Pöly on kiinteitä hiukkasia, joiden läpimitta on keskimäärin 0,01-0,001 millimetriä. (Tosi pientä siis.) Pöly leijuu ilmassa, kulkeutuu ilmavirtausten mukana ja laskeutuu hitaasti maahan.  Se voi olla lähtöisin esim. avaruudesta (sic!), luonnosta, teollisuudesta, liikenteestä tai ydinräjähdyksistä.  Pöly voi aiheuttaa keuhko- ja allergisia sairauksia, myrkyllisiä aineita sisältävä pöly, kuten kivipöly ja asbestipöly, myrkytyksiä.  Kun taas viruksia ja bakteereja sisältävä pöly levittää erilaisia tartuntatauteja.

Kuten edellä olevasta voi päätellä, pöly on täysin hyödytön, vahingollinen ja tarpeeton aine,  jollei nyt oteta lukuun siitepölyä.  Ilman sitä ei kai olisi kukkia eikä hedelmiäkään.  Kaikenlaisia keksintöjä on tehty, täysin hyödyttömiäkin, mutta kukaan ei ole vielä oivaltanut, miten pölyn saisi pysyvästi eliminoitua.  Sehän se vasta hyödyllinen keksintö olisikin.

Tilapäisesti on tietysti apua pölynimurista, mutta todellakin vain tilapäisesti.  Tosin tilapäistähän täällä muutenkin kaikki on vaan.  Miksei sitten pölyn poistuminenkin!  Huomennahan sitä on taas, tai viimeistään ylihuomenna. (Muuten, sivumennen sanoen: pölyisten pintojen pyyhkimiseen käyvät mainiosti myös naisten rikkinäiset sukkahousut.  Niitä kun riittää.  Monestihan niistä pakenee silmukat jo ensi kertaa päälle puettaessa.)

No, onhan kehitelty robottejakin, ja televisiossa satuin näkemään autonomisen, langattoman pölynimurin.  Imurin liikkuessa omia aikojaan lattialla nainen istui sohvalla lukien kirjaa, jossa tuskin kerrottiin, miten pölyn saisi lopullisesti hävitettyä.  Eikä sitä varmaan kukaan ole vaivautunut edes pohtimaan.

Silloinhan pölynimurin myynti loppuisi,  ja se joutui hyödyttömien keksintöjen listalle.  Ja ovelta ovelle liikkuvat pölynimurikauppiaat joutuisivat vaihtamaan alaa.  Siivoaminenkin olisi liian helppoa, jos sitä ollenkaan enää tarvittaisiin.  Siivoojien ammattikuntakin häviäisi melkein kokonaan.  Taas tulisi lisää työttömiä.

Onko siis pöly keksitty sen vuoksi, että pölynimurilla olisi käyttöä ja siivoojilla töitä,  eikä kotirouvienkaan tarvitsisi pitkästyä toiminnan puutteessa (sic!) ?

Toisaalta pölyn poistaminen kokonaan olisi todella vaikeaa,  jos kerta sitä tulee avaruudestakin. Tulisi kalliiksi lähettää avaruuteen avaruuspölynimureilla varustettuja avaruuslaivoja, jotka estäisivät pölyn tulon maapallolle. Sitä paitsi avaruuteen koskeminen jollakin tavalla voisi olla jopa vaarallista ja taivaankappaleiden tasapainoa järkyttävää. Pölyn lisäksi pölynimuriin voisi joutua avaruudesta muutakin kamaa.  Taivaankappaleita. Tähtiä.  Ja ties mitä.  Ihan niin kuin kotona siivotessa pölynimuriin joutuu kaikenlaista: hiusolkia, paperinpaloja, nappeja, neppareita, nuppineuloja, kyniä, nauloja jne.  Mitä nyt lattialta kulloinkin sattuu löytymään.

Summa summarum: Kai meidän on sitten pidettävä pölymme.  Kurissa.  Ja pääasia kai kuitenkin lienee, ettei ole pölyä aivoissa.

PS. Kas kummaa, kun taas tuli tarinaa siivoamisesta. Ihan epähuomiossa meinaan.  Kun en ole todellakaan mikään siivoushullu, kuten eräs edesmennyt tätini, joka tuskin sairaalasta kotiin päästyään aloitti kovan siivousurakan ja sairastui pian uudelleen.  (RVC)

Read Full Post »

Kirjoja tulossa….

… mutta omani on tuuliajolla

No, niin,  nyt on Monikulttuurinen perhe-kirja menossa painoon ilmeisesti 15.12. eli maanantaina.  Tarkistin 89 sivua ja tein vielä jonkin verran korjauksia.  Myös Suomalaiset Euroopassa, jossa on Suomalaiset Italiassa-artikkelini, on menossa painoon. Saapas nähdä kumpi niistä ilmestyy ensimmäisenä.  Joka tapauksessa tuskin kukaan aavistaa, millainen työmäärä noidenkin kirjojen taakse kätkeytyy.  Mutta mukavaa, että olemme lopultakin siinä pisteessä, että pian on nähtävissä jotain konkreettistakin.

Se aiemmin mainitsemani Sypressit-kirja sen sijaan on vähän niin kuin tuuliajolla, kun ei ole minkäänlaista varmuutta vielä kustantajasta.  Onneksi en ehtinyt allekirjoittaa kustannussopimusta, joka minulle oli lähetetty sähköpostissa tarkistettavaksi.  Sain näet tietää toiselta taholta, että kyseisen firman toimitusjohtaja tiettävästi jättää puljun.  Ja kaiken kaikkiaan koko touhu vaikuttaa aika epämääräiseltä. Onneksi en ehtinyt allekirjoittaa sopimusta.

Tietysti voisin kirjoittaa kirjan ja vasta sitten etsiä sille kustantajan, mutta uskon kuitenkin, että se on hyvä olla tiedossa alunperinkin.   Sillä tavoin pääsee vähemmällä.  Jos vie valmiin tekstin, ja sitä pitäisi sitten muokata kustantajan mieleiseksi, tulisi tehneeksi kaksinkertaisen työn.  Sen sijaan muutamien oikaisujen jälkeen oppisi varmaan  piankin ymmärtämään kustantajan toivomukset.

Vaihtoehtona olisi tietysti myös omakustanne, joita näyttäisi olevan tarjolla – ei nyt ihan pilvin pimein, mutta monta sorttia kuitenkin. Olen jo löytänytkin yhden harkinnan arvoisen, joka toimii siten, ettei tarvitse ihan hurjasti omaa rahaa satsata.   Painokset näet tehdään sitä mukaa, kun kirjakaupoista mahdollisesti tulee kysyntää.  Ainakin oman runokirjani aion teettää sillä systeemillä.

PS.  Palasin tähän vanhaan sivupohjaan, mutta kun näin sen eräässä toisessa blogissa, aloin taas miettiä sivupohjan vaihtoa.  Tietystikään  kaikkia näitä WordPressin sivupohjia on monella bloggaajalla, mutta kun se sattui olemaan sellaisella runoniekalla, jonka blogissa vierailen varmaan useammankin kerran, ei se tuntunut kivalta. Saa nähdä löydänkö jonkin mieluisan.

Read Full Post »

Kaksipiippuinen juttu

Kun totuuden kertominen on….

kaksipiippuinen juttu

Paperivuoria siistiessäni pysähdyin selailemaan lokakuun alkupuolella ilmestynyttä Journalisti-lehteä. Siinä käsiteltiin kahdessakin artikkelissa syyllisen nimen julkaisemista rikosuutisissa ja toisaalta siihen liittyen hyvää journalistista tapaa.

Julkisen Sanan Neuvoston (JSN) Nimi rikosuutisissa-lausuman pääperiaatteena on, että ”nimen julkaiseminen rikosuutisissa on perusteltua vain, milloin huomattava yleinen etu sitä vaatii ”.

Markku Lehtola arvostelee JSN:n puheenjohtajaa Pekka Hyväristä siitä, että tämä oli puolustellut eräässä Journalisti-lehden numerossa rikoksen tekijän julkaisemista kriittistä arvostelua kestämättömällä tavalla.

Lehtolan mukaan huomattava yleinen etu ei vaatinut törkeistä rikoksista kolmeksi vuodeksi vankilaan tuomitun henkilön nimen julkaisemista. ”Tuomittu oli matti meikäläinen, jonka nimellä ei ollut mitään yleistä merkitystä”, hän totesi. Eikä hänen mielestään liioin yleinen etu sitä vaatinut.

Hyvärisen mielestä teon törkeys ja ankara rangaistus puolsivat nimen julkaisua, koska rikos ja siitä annettava tuomio eivät hänen mielestään kuulu yksityisyyden suojan alueeseen.

Lehtola vetoaa henkilötietolakiin, joka määrittelee arkaluonteisiksi muun muassa tiedot yksilön terveyden tilasta, sairaudesta ja hoidosta, mutta yhtä lailla myös tiedot rikoksista ja rangaistuksista. Ja jos jälkimmäisistä julkaistaan tietoja, on Lehtolan mukaan se vaara, että ”myös tiedot tavallisen pulliaisen terveydentilasta, sairauksista ja hoidoista” tulevat vapaaksi riistaksi.

Pekka Vehviläinen puolestaan piti kannatettavana Totuuden henki-artikkelissaan muun muassa Esa Mäkisen Helsingin Sanomissa tekemää ehdotusta ”tappajien jättämistä anonyymeiksi John Lennonin murhaajan tapaan”. Vehviläisen mukaan: kun sekä Jokelan että Kauhajoen tapauksia on lehdissä käsitelty todella mittavasti, se on taannut tappajille maksimijulkisuuden ikuisiksi ajoiksi.

Näin voi tosiaan olla,  ja periaatteessa kannatankin ajatusta, mutta onko sitä mahdollista toteuttaa? Ovathan negatiiviset uutiset lehtibisneksen kannalta todella tuottavia. 

(RVC)

Read Full Post »

Tänä aamuna käväistessäni lukemassa sähköpostiani, minua odotti siellä mukava yllätys. Olen voittanut Kielenhuollon ja Tekstintekijän käsikirjat.  Hip hip hurraa. Ne ovat todella tarpeen. Ja pannaan täällä myös kiertämään.

Pari vuotta sitten  täkäläisten suomalaisten vuositapaamisessa oli luennoimassa kielenhuollosta huolehtiva kaveri. Vasta silloin tajusin,   että omakin suomenkieleni todella kaipaa kielenhuoltoa.  Siitäkin huolimatta, että olen aktiivinen kirjoittaja.

Olen kirjoittanut koko ikäni.  Se on ollut työni ja harrastukseni ja intohimoni.  Monenlainen kirjoittaminen. Mutta vaikka kuinka kauan olisi kirjoittanut, aina oppii jotain uutta.  Varsinkin kun on asunut täällä Italiassa yli 23 vuotta.  Aiemmin toimin täällä Italiassa  freelance-kirjeenvaihtajana. Muun muassa  13 vuotta avustin Turun Sanomia. Mutta kieli kehittyy koko ajan, ja etäältä sitä on vaikea seurata.  Joskin internet auttaa paljon.  (Mutta  ei sitä ollut alkuaikoina.)

Kirjoittaminen on elämäntapani. Ei siitä pääse eroon. Olen juuri kirjoittamassa – yhtenä kolmesta kirjoittajasta –  viimeisiä sivuja ensi vuoden alkupuolella ilmestyvään kirjaan Monikulttuurinen perhe.   Kustantajana on Kustannus Arkki.

Vielä tänä syksynä ilmestyy myös Siirtolaisuusinstituutin julkaiseman ulkosuomalaisia käsittelevän kirjasarjan kuudes ja viimeinen osa: Suomalaiset Euroopassa, johon olen kirjoittanut Italiaa käsittelevän osuuden. (Siinä kerrotaan suomalaisista Italiassa 1200-luvulta nykypäivään. ) Projektissa ovat mukana suurinpiirtein kaikki Euroopan maat, joissa on merkittävä määrä suomalaisia.  Suomalaisilla Ruotsissa on  ihan oma, ainakin kilon painava kirjansa.

Nämä kaksi projektia ovat olleet todella mielenkiintoisia ja tyydytystä antavia.  Ja edessäni on nyt ihan oma kirjaprojekti, josta en nyt kerro vielä sen enempää.

Lisää kirjoittamisesta

Kirjoittaminen ei ole kirjoittamista, se on ajattelua, toteaa  Jari Parintainen Pölli tästä-blogissa,  jossa hän kertoo havaintojaan siitä, kuinka harvat,  ammattilaisiksikin itseään kutsuvat suomalaiset osaavat kirjoittaa todella hyvin. –  Jos haluat elää mukavasti opettele kirjoittamaan suomea. Se on työ, jota ei voi siirtää Kiinaan, toteaa Parintainen.  Taidatkos sen selkeämmin sanoa?!  (RVC)

Teksti löytyy osoitteesta: Pölli tästä  http://pollitasta.fi/2008/10/02/kirjoittaminen-ei-ole-kirjoittamista/

Read Full Post »

Noin yksitoista kuukautta sitten järkytyimme Jokelan koulun kammottavista tapahtumista. Minäkin täällä Italiassa ihan kyyneliin asti. Ja taas samanlainen tapaus. Uhreja vain on tällä kertaa enemmän. Kirjoitin silloin mm. seuraavaa: En keksi ainuttakaan sanaa, joilla voisi lohduttaa tuon sokean väkivallan uhreiksi joutuneiden omaisia. En usko, että hyvin helposti löytäisin sanoja myöskään tuon hirvittävän hirmutyön tekijän omaisille.

Kirjoitin silloin Pakinaperjantain Lohtu-teemaan liittyvässä  artikkelissa mm. seuraavaa:

En keksi ainuttakaan sanaa, joilla voisi lohduttaa tuon sokean väkivallan uhreiksi joutuneiden omaisia. En usko, että hyvin helposti löytäisin sanoja myöskään tuon hirvittävän hirmutyön tekijän omaisille.

Siksi ihailenkin suuresti niitä henkilöitä, jotka useimmiten vapaaehtoistyönään ovat auttamassa surun ja järkytyksen murtamia ihmisiä. Joilla on paljon sitä lähimmäisen rakkautta. Tietenkin siinä työssä onkin tärkeämpää ihmisten kuunteleminen  ja läsnäolo kuin lohdutuksen sanat, jotka varmaan kyllä sitten tulevat ihan itsestäänkin, kun ensin autettavan ja auttajan välille syntyy luottamukseen perustuva kontakti.  Uskon, että myös ystävät ja sukulaiset pystyvät tarjoamaan lohtua ja tukea sureville.

Emme me suomalaiset niin kylmiä ole, kuin usein kuvitellaan. Kyllä me osaamme tukea ja tuoda lohtua läheisillemme.  Ja me todella otamme osaa vilpittömästi. Ja kukkaron nyöritkin aukeavat tarvittaessa.  Omalla tavallamme mekin autamme ja tuomme lohtua muillekin kärsiville.  Me vain ilmaisemme itseämme   hiukan eri tavalla, pidättyvämmin kuin esimerkiksi etelän ihmiset vaikkapa Italiassa.

Kulttuurieroista huolimatta me ihmiset eri puolilla maailmaa olemme pohjimmaltamme hämmästyttävän samanlaisia. Ainakin mitä iloon ja suruun, ystävyyteen ja rakkauteen tulee. Me vain ilmaisemme tunteitamme hiukan eri tavoin Suomessa kuin vaikkapa Italiassa tai Afrikassa tai maapallon toisella puolella.

Ja hyviä ja pahoja ihmisiä on joka puolella. Tai ehkä onkin niin kuin Eino Leino kirjoitti: ”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Ja onnettomampi.  Ja kenties hän valehtelee itselleenkin ja kuvittelee olevansa kaikkia muita vahvempi ja kenties parempikin.  Siltä se nyt ainakin näyttää olleen kummassakin tapauksessa. Mutta vaikea sitä on tällaisen ihan tavallisen ihmisen ymmärtää.

Onneksi tästä uudesta tragediasta on nyt ilmeisesti seurauksena se, ettei aseiden kantolupaa ole enää yhtä helppo saada. Mutta pitäisi tehdä jotain muutakin. Ehkä Suomen tulisi muuttua nykyistä yhteisökeskeisemmäksi. Tarkoitan sitä, että ihmiset välittäisivät ja huolehtisivat vähän enemmän toisistaan. Että ketään ei jätettäisi yksin oman onnensa nojaan.  Jolloin ainoa paikka, jossa voi saada huomiota osakseen ja ihailua ja positiivista palautettakin, on internet.

Mistä minä tiedän. Liiallinen yhteisökeskeisyyskin voi olla aika rasittavaa, varsinkin kun on tottunut yksilölliseen vapauteen. Mutta joka tapauksessa tällainen yksilöllinen ”terrorismi” (sitähän se on: terrorismia!) pitäisi saada loppumaan keinolla millä hyvänsä. (RVC)

Read Full Post »

Voi, tätä maailmanmenoa….

Käväisin Sirokon blogissa, jossa hän kertoo rantarosvojen vallanneen kaupungin rantaosuuden, jonne ihmisten pitäisi päästä virkistymään ihan ilmaiseksi.  Laittomat valtaajat eivät salli ihmisten syödä siellä edes omia eväitään.  Uskomatonta.  Jo pelkkä lukeminen saa veren kiehumaan. Mutta minkäs teet,  jos kaupunginjohtajatkin ovat niin lepsuja, että eivät saa järjestystä aikaan? Ehkä he saavat rosvojen bisneksestä  jonkin prosentinkin. Tiedä häntä!

Eipä silti, Italiassa ei sentään ihan noin pitkälle ole menty, mitä rantaosuuksiin tulee. Vielä on olemassa ainakin täällä meidän suunnalla Senigalliassa muutama paikka, jossa voi ottaa aurinkoa ihan rauhassa ja uidakin,  rannalla kävelystä puhumattakaan.

Mutta kyllä täälläkin hämmästelyn aihetta rittää,  kuten muun muassa tuo varmaan jo maailmankuuluksi tullut Napolin roskakasaskandaali, johon ovat sotkeutuneet napolilaisen mafian eli camorran jäsenet, jotka hankkivat sillä isoja rahoja. Nythän ongelma näyttäisi ratkaistun, ainakin omaa osuuttaan onglemaan ratkaisuun mainostaneen pääministeri Berlusconin mukaan, eikä roskakasoja ole enää juuri televisiossa nähtyykään.

Välistä ei voi kuin ihmetellä maailmanmenoa, kun hengen lähtökin täällä voi kohdata jostain ihan mitättömästä syystä. Ikään ja kansallisuuteen katsomatta. Joitakin päiviä sitten muuan ranskalainen oli saanut käsittämättömän raivokohtauksen Roomassa ja hakannut Roomassa nelivuotiaan tyttärensä henkihieveriin jostain ihan mitättömästä syystä.

Lapsen äiti oli joutunut menemään Turkkiin jonkin läheisen hautajaisiin, eikä ollut edes tiennyt, että lapsen isä, hänen entinen,  mielenterveysongelmista kärsinyt miehensä olikin lähtenyt tytön kanssa Italiaan. Nyt näyttäisi siltä, että tyttö selviäisi hengissä, mutta varmasti sekä fyysiseen että psyykkiseen toipumiseen tarvitaan pitkä rupeama.

Melkein joka päivä kerrotaan murhista, joihin syyllistyvät sekä läheiset että tuiki tuntemattomat.  Ja harva se viikko (joskus useamminkin) raiskataan joku nainen joko tutun tai tuntemattoman toimesta tai jokin nuorisojengi raiskaa joukolla jonkun alaikäisen tytön.  Sellaista oli sattunut ainakin kerran jopa yleisessä kulkuneuvossa, eikä kukaan ollut katsonut aiheelliseksi puuttua asiaan.

Eihän uutisiin juuri muuta sitten mahdukaaan kuin lähes jokapäiväinen pääministeri B:n  tai hänen ministeriensä ”mainoskatko” hallituksen tekemisistä. Pääasiassa hyökkäyksistä tuomareita tai romaneja vastaan.

Itse olen monesti uutistenkin aikana vajonneena omiin ajatuksiini ja sulkenut korvani melkein kokonaan uutisilta, jotka täällä Italiassa tulevat sopivasti lounaan ja illallisen aikoihin, kun ihmisten tiedetään enimmäkseen olevan paikalla ”katsomossa”.

Melkein voisin sanoa, että luen mieluummin itseäni kiinnostavat asiat seuraavan päivän sanomalehdestä tai netistä.   Nyt kun ei ole pakko seurata uutisia kuten ennen, kun kirjoittelin Italian tapahtumista suomalaisiin lehtiin.

Tosin välistä käy niin, että jokin sana läpäiseekin tajuntani, ja silloin kyselen mieheltäni, mistä on kyse, ja saan pienet moitteet siitä, etten ole seurannut uutislähetystä.  Mieheni taas katselee kaikki mahdolliset uutiset ja poliittiset keskustelutkin, joita en seuraa nimeksikään, paitsi vaalien alla tietysti jonkin verran.

Täällä Monte San Viton rauhallisen tuntuisella kukkulalla ei voi kuin ihmetellä maailmanmenoa.  Täällä tunnen olevani melkein kuin  ”herran kukkarossa” ja monesti tosiaan ihmettelen maailmanmenoa…  Eihän se siellä Suomessakaan niin kovin auvoista aina ole. Ainakaan iltapäivälehdistä päätellen.  (RVC)

Read Full Post »

Teemana Juhannus

Juhannuksen juhlintaa Italiassa

Täällä Italiassahan ei varsinaisesti juhannusta vietetä. Mutta ne kunnat, joiden suojeluspyhimyksenä on San Giovanni (Pyhä Johannes) toki juhlivat hänelle omistettua päivää. Silti täällä Italiassakin on järjestetty juhannusjuhlia Suomi-Seurojen puitteissa. Oma kerhommekin, Club Suomi-Finlandia, nykyisin Club Finlandia Ancona, järjesti vuonna 1990 ikimuistoiset, ohjelmalliset juhannusiltamat silloisen sihteerimme poikaystävän mökillä.

Sen lisäksi olen osallistunut kaksi vuotta sitten Riminin Suomi-Seuran hienosti järjestettyihin juhannusjuhliin upealla paikalla San Marinossa. Ja vuonna 1996 osallistuin Rooman Suomi-Seuran juhliin Ostia Antiquassa. Ja kirjoitin siitä Turun Sanomiinkin. Mukana oli myös kansantanssi– ja musiikkiryhmä Katrilli. Matkalla juhlapaikalle sattui veikeä välikohtaus, kun bussi joutui pysähtymään tielle poikittain kaatuneen vaahteran edessä, ja Katrillin pojat riensivät tarjoamaan asiantuntemustaan ja apuaan italialaisille, jotka yrittivät siirtää puuta pois liikenteen tieltä.

Katrillin esittäessä suomalaisia kansanlauluja ja tansseja tunsi olevansa kuin keskellä kotoista Suomen suvea. Illallista odotellessa saimme kuulla myös Isä Giulio Calcagnan esittävän oman laulunsa ”Ihana Suomi”, jossa hän ylistää synnyinmaatamme tyyliin: ”Suomeni, sä ihanainen, hunnussa kuin morsio mainen, Suomeni sä kaunokaisin, muistossa pala paratiisin.” Aivan uskomaton Suomen ylistys italialaiselta hengen mieheltä, joka oli käynyt jopa viisi kertaa Suomessakin laulamassa.

Sisilian lumoissa

Mieleen painuvin on kuitenkin ollut Sisilian Suomi-kerhon järjestämä juhannusjuhla Santa Teresa di Rivassa kesällä 1989. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan jopa silloinen suurlähettiläs Eeva Kristiina Forsman. Itse olin lupautunut lukemaan siellä pari runoa. Enhän ollut aavistanut, että paikalla olisi koko kylän väki ja paikallislehtikin, joka kertoi seuraavana päivänä näyttelijätär (!) Ritva Virtolan (!) esiintyneen juhlassa. Kaiken kukkuraksi minusta tuli myös Sisilian Suomi-Kerhon kunniajäsen.

Ohjelmallisen iltaman jälkeen kokoonnuttiin rannalle kokon ääreen paistamaan suomalaista lenkkimakkaraa ja nauttimaan isäntien tarjoamasta oluesta. Se oli mahdollisesti ainoa Italiassa ikinä nähty juhannuskokko. Jos joku olisi sellaisen joskus muulloin sytyttänyt, niin kai siitä olisi jossakin kerrottu. Olenhan kirjoittaessani artikkelia ja vielä tekeillä olevaa kirjaa suomalaisista Italiassa kautta aikojen käynyt läpi lukemattoman määrän kirjoituksia.

Koko Sisilian kolmipäiväinen matka oli unohtumaton elämys. Pääsimme tutustumaan Gaetano Faillan kyydissä ja opastuksella myös lumoavaan Sisilian itärannikkoon. Mukana olivat Pirkko Rossi Roomasta sekä Liisa Scala miehineen ja Soile Ylen Napolista. Kävimme myös Etnan rinteessä. Tulivuori oli vaihteeksi rauhallinen. Itselläni on vieläkin sieltä kiviä muistona. Tarkoituksenani oli laittaa ne saunan kiukaaseen, mutta se sauna on toistaiseksi jäänyt vain unelmaksi.

Saimme nähdä myös mökkikylän, jonka suomikerholaiset olivat ristineet Finlandiaksi. Ja todella suomalainen tunnelma siellä olikin, vaikka puut eivät olleetkaan koivuja. Se oli unohtumaton matka, mutta aivan liian lyhyt. Silti Sisilia hurmasi minut aggressiivisella kauneudellaan ja sen vuoksi kävi palatessani Roomaan minusta – hetkellisesti – Ikuinen kaupunki ei tuntunut enää yhtään miltään. Uskomatonta, mutta niin se vain oli. Mutta menihän se tunne ohi piankin.

(RVC)

Read Full Post »

Older Posts »