Varhaislapsuus hämärän peitossa
Suomessa asuva tyttäreni sanoo muistavansa joitakin tilanteita ihan varhaislapsuudestaan. Jopa sellaisia, jolloin hän ei ollut vielä täyttänyt kahta vuottakaan. Itse en muista oikeastaan juuri mitään varhaislapsuuteni tapahtumista. Se on kaikki hämärän peitossa.
Ainoa asia, jonka hyvin hämärästi muistan, on äitini kuolinvuoteellaan. Olin silloin viiden vanha. Yritin puhua hänelle, mutta hän ei vastannut minulle enää. En tiedä, oliko hän edes tajuissaan. Pian sen jälkeen minulle kerrottiin, että äiti oli kuollut. En muista, näinkö edes vastasyntynyttä pikkusiskoanikaan, jota olin innokkaasti odottanut. Siitäkään minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia. Luultavasti hänet oli annettu suoraan sairaalasta adoptoitavaksi. Näin hänet vasta aikuisena, annettuani Pelastusarmeijan etsiä hänen olinpaikkansa.
Ja isänikin vain hävisi jonnekin, enkä nähnyt häntä uudelleen kuin vasta aikuisena. Isäni ei ilmeisesti pystynyt pitämään minusta huolta. Äitini kuolema oli hänelle kova paikka. Ja alkoholiongelmakin lienee ollut jo todellisuutta silloin.
Sukulaiset joiden luona olin muutaman kuukauden, lähettivät minut Helsinkiin lastenkotiin, jossa ehdin olla yhdeksän päivää. Keski-ikäinen lapseton, minulle täysin tuntematon pariskunta tuli hakemaan minut sieltä kotiinsa. Jonkin ajan kuluttua minusta tuli virallisestikin heidän ottolapsensa. He yrittivät kaikin keinoin saada minut unohtamaan menneisyyteni, joka ei niin ruusuista ollut ollutkaan. Paljon unohdinkin, esimerkiksi varhaislapsuuteni kokonaan. Sen, että minulla oli ollut toinen isä ja toinen äiti muistin kyllä aina, kuten senkin, että jossain minulla oli myös pikkusisko.
Elämässä on kuitenkin kummallisia kiemuroita, joita ei voi etukäteen aavistaa. Ensimmäisen mieheni, kahden tyttäreni isän, kaverin veli on naimisissa isäni siskon kanssa. Maailma on pieni. Suomi erityisesti. Olen tavannut useampaan otteeseen tuon tätini ja hänen miehensä, joka on toiminut rovastina Hyvinkäällä. Sitä kautta sain tietoa sukulaisistani ja myös biologisesta isästäni. En kuitenkaan ottanut häneen yhteyttä, ennen kuin avioliittoni ajautui karille mieheni väkivaltaisuuden takia vuosia myöhemmin.
Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tapasin yhden heidän pojistaan ensimmäisen kerran täällä Italiassa, jossa hänkin on asunut jo vuosikausia ja hänellä on italialainen vaimokin. Se oli intensiivinen ensitapaaminen. Puhuin niin paljon tämän serkkuni kanssa, yhden vuorokauden aikana, että seuraavana päivänä en saanut sanaa suustani kuuluville.
Tapasin isäni ja hänen puolisonsa ensimmäisen kerran sukulaishäissä, jonne menin nuoremman, silloin koilmivuotiaan tyttäreni kanssa. On mahdotonta kuvata tunteitani nähdessäni tuon täysin vieraalta tuntuvan miehen, jonka kasvoistakin näkyi runsas alkoholin käyttö. Hän sen sijaan oli todella onnellinen minut nähdessään.
Sen jälkeen matkustin muutamia kertoja häntä tapaamaanTampereelle, jossa hän oli asunut suurimman osan elämäänsä. Isäni kertoi minulle muun muassa siitäkin, että olin ollut sotalapsena Ruotsissa. Näin jälkeen päin minua todella harmittaa se, etten kysellyt häneltä lisätietoja silloin, kun se oli vielä mahdollista. Jostain syystä se ei minua silloin kiinnostanut.
Ja toisaalta en ottanut edes todesta kaikkia isäni puheita, koska hän oli useimmiten enemmän tai vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisena. Toisaalta elämässäni oli niin paljon muuta mielestäni tärkeämpää niihin aikoihin. Oma perheeni ja ennen kaikkea tyttäreni.
Olin asunut Italiassa noin vuoden verran, kun biologinen isäni kuoli. Putkassa. Se järkytti tietysti minua kovasti. Kaiken lisäksi se sattui aikaan, jolloin minulla oli pahin kulttuurisokki meneillään. Myös mieheni veli oli kuollut sinä keväänä yllättäen auto-onnettomuudessa. Ja soitettuani isäni entiselle vaimolle, sain tietää, että tämän poikakin, jonka isäni oli ottanut nimiinsä, oli viikkoa myöhemmin ampunut itsensä. Kolme järkyttävää kuolemantapausta oli jo melkein liikaa kestokyvylleni.
Mutta palatakseni tuohon sotalapsiasiaan: Jossain vaiheessa aloin kiinnostua asiasta yhä enemmän. Ja lopulta ottoserkkuni Esko, joka sisarensa tavoin oli myös ollut Ruotsissa sotalapsena, kehotti minua käymään Kansallisarkistossa. Sieltä sainkin sitten asialle vahvistuksen päivässä erään Suomen reissuni aikana.
Papereista, jotka sain siellä käteeni kävi ilmi, että minä olin ollut sotalapsi numero S/1073. Papereissa isäni nimeksi oli ilmoitettu Kaarlo, vaikka se oli Kauko. Äitini nimi oli ihan oikein: Vieno. (Hänen toinen nimensä oli Kyllikki kuten myös ottoäitini Kertun toinen nimi. Aika jännä yhteensattuma!)
Ulkomaan matkaa varten annetussa esteettömyystodistuksessa numero 556 minun todettiin syntyneen Tampereella, vaikka kaikissa virallisissa papereissani on aina ollut syntymäpaikkanani Kangasala. Päivämäärä paperissa oli 27. huhtikuuta 1942. Leima oli maksanut 15 markkaa.
Osoitteeksi oli ilmoitettu ensin Tampere, Pyynikintori 1.A. Se oli paikka, josta minut lähetettiin Ruotsiin helmikuussa 1943. Se oli kuitenkin vedetty yli ja uutena osoitteena oli Viipuri, Linnankatu 11 D. Se oli siis paikka, jonne minut lähetettiin Ruotsista 27. 11.1943. ( Suomihan oli saanut sodassa Viipurin joksikin aikaa takaisin. Molemmat vanhempani olivat Viipurista kotoisin.)
Paperin kääntöpuolella lukee Stocholmstads Landeflygplats i Bromma uppvisat vid avresan 27. Feb. 1943. Polisen i Stockholm. Toinen leima oli 27.11. 1943 Ruotsiin suuntautuvan matkan tarkoituksena oli ollut ”virkistys” ja lähettäjänä oli ollut Suomen Huolto. Ja esteettömyystodistus oli annettu kuuden kuukauden ajaksi. (Tosin aika näyttää venyneen yhdeksäksi kuukaudeksi.)
Toisessa paperissa oli myös tuo ensimmäinen päivämäärä: Saap. 27/2-43 (1 214) Paperin kääntöpuolella on kerrottu sijoituspaikkana olleen Fru Alfhild Johansson, Löhingehut Horn.
Minut oli siis todella lähetetty monen muun suomalaislapsen tavoin sotalapseksi Ruotsiin, mistä takaisin tultuani lähdimme Tampereelta vähäksi aikaa takaisin saatuun Viipuriin. Tuo kaikki on minulta kuitenkin täysin hämärän peitossa, en muista siitä yhtään mitään, kuten en muutakaan varhaislapsuudestani.
Sotalapsena oloni vahvistus oli ensin alkuun melkoinen sokki. Osittain siksikin, että olisin halunnut tietää asiasta enemmän, mutta se näyttää jokseenkin mahdottomalta. Tuskinpa mainittu rouva olisi enää elossakaan. Ja osittain siksi, että vanhempani lähettivät vieraaseen maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä, pienen lapsen, joka varmaankin oli juuri oppinut puhumaan suomea, eikä ymmärtäisi ruotsin kieltä, eivätkä ihmiset Ruotsissa ymmärtäisi hänen puhettaan.
En tuomitse biologisia vanhempiani siitä, että minut lähetettiin Ruotsiin. Ihmettelen vain. Ja ennen kaikkea minua harmittaa se, etten ymmärtänyt kuunnella isääni ja tehdä hänelle tarkentavia kysymyksiä silloin, kun se vielä oli mahdollista. Niin ei tuo kaikki olisi yhtä lailla hämärän peitossa. Tai kukapa sen tietää, ehkä näin onkin parempi. Eihän sitä tiedä, mitä muita ikäviä asioita olisi voinut paljastua. (RVC)
(Tarinamaanantain Hämärä-haaste)
Read Full Post »
Erilainen korttipakka
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 