Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2008

Selailin tänään paperivuoriani aikomuksenani pienentää niitä, vaikka olenkin Paperivuorineuvos. Mutta kuten aina innostuin lueskelemaan säilyttämiäni artikkeleita karsiakseni niistä sellaiset, joita en enää tarvitse. Ei se ”vuori” siitä vielä kovinkaan paljon pienentynyt. Pazienza, kuten italialaiset sanovat, kun asialle ei kerta kaikkiaan voi mitään.

Käsiini osui Kauppalehdessä huhtikuussa 2001 julkaistu juttu, joka on muistona siitä, että kyseistä lehteä jonkin aikaa avustin. Marja Sipilä oli poimimassani jutussa haastatellut hollantilais-ranskalaista tohtori Fons Trompenaarsia, joka oli puhunut Helsingissä Fintran järjestämässä tilaisuudessa kulttuurimalleista. Aihepiiri kiinnostaa minua monikulttuurisia parisuhteita koskevien tutkimuksieni takia.

Suomalaisilla on Trompenaarsin mukaan ”kookospähkinäkulttuuri” , mikä tarkoittaa sitä, että ulkokuori on vaikea rikkoa, mutta kun se onnistuu, suomalaiset ovat vieraille avoimia. Amerikkalaisilla sen sijaan on persikkakulttuuri, mikä tarkoittaa pehmeää pintaa ja kovaa ydintä. Sisään on helppo päästä, mutta perimmäiset tunteet jätetään itselle eikä negatiivisia tunteita näytetä vieraille. Mielestäni italialainen kulttuuri on jokseenkin samanlaista kuin amerikkalainen.

Trompenaars on jakanut kulttuurimallit kolmelle tasolle. Ensimmäinen on tietoisuus olemassa olevista eroista. Toisena on erilaisuuden kunnioitus ja kolmantena kulttuurierojen yhteen sovittaminen, mikä ei tarkoita kompromissia. Suomalaiset pärjäävät kuulemma joka tasolla hyvin. Kansamme pienuus on etuna, koska sen vuoksi on totuttu toimimaan. Sen sijaan ruotsalaiset puhuvat siinä, missä suomalaiset toimivat. Suomalaisillahan on perinteitä tulla toimeen ja elää suurempien kansojen kuten ruotsalaisten ja venäläisten kanssa.

Suomalaisten omanarvontunne ei ole kovin korkea. He käyttäytyvät pikemminkin nöyrästi, millä on sekä hyvät että huonot puolensa. Yhtäältä nöyrä ehkä antaa liikaa periksi, mutta nöyrä voi saada etua bisnestilanteissa joustavuudellaan. Suomalaiset arvostavat laatua ja vaativat sitä itseltäänkin. Trompenaars totesi, että Nokia tunnetaan kaikkialla, mikä on suuri saavutus viisimiljoonaiselle kansalle.

Seminaareissa suomalaiset kuuntelevat mieluummin toisia kuin puhuvat itse. Siksi pitäisikin järjestää kahden päivän seminaareja, sillä suomalaisten suut aukeavat vasta toisena päivänä. Joskin illalla saunassa ja virvokkeiden ääressä kielet kirpoavat suomalaisillakin.

Suomalaiset eivät pärjää hyvin nopeita päätöksiä vaativissa liiketoimissa, mutta pitkän tähtäimen afääreissä he onnistuvat kärsivällisyytensä ansiosta.

Trompenaars esitti suomalaisten vastakohtana italialaiset, joiden kanssa kenties voisi rakentaa toisiaan täydentävän tiimin. Hän arveli kuitenkin, että piirteet saattavat olla liian erilaisia, jotta yhteisymmärrystä pääsisi syntymään.

Työskennellessään ulkomailla suomalaiset tulevat kuitenkin hyvin toimeen toista kulttuuria edustavien kanssa ja sopeutuvat. Eivätkä he syyllisty yritykseen muuttaa toisia samanlaisiksi kuin he itse ovat. Ja mielipiteissään he ovat melko neutraaleja. Näin siis hollantilais-ranskalainen konsultti Fons Trompenaars, joka on konsultoinut mm. Nokiaa Aasiassa ja luennoinut Helsingin yliopistossa ja Teknillisessä korkeakoulussa. (RVC)

Mainokset

Read Full Post »

Italian hallituskriisi

Ollaan nyt kuulolla ja katsotaan….

Olihan se ikävää, että Prodin keskusta-vasemmistohallitus kaatui, mutta toisaalta se oli helpotus, koska senaatin vähäisen enemmistön takia jokainen äänestyskerta oli riski. Sanoinkin miehelleni, että itseasiassa näin ehkä olikin parempi, onhan sitä pelätty jo parinkymmenen kuukauden ajan. Eli siis koko ajan. Olihan se käytännössä täysin mahdoton koalitio, jonka jokainen pienenkin puolueen edustaja halusi jatkuvasti olla esillä ja saada äänensä kuuluville. Ja yritti ajaa hallituksen politiikkaa haluamaansa suuntaan.

Laittaa nyt samaan koalitioon äärivasemmisto ja keskusta, eihän siitä mitään tule ainakaan Italian kaltaisessa maassa, jossa kaikki haluavat olla kukkona tunkiolla. Mutta toisaalta ei ollut muutakaan mahdollisuutta, koska Berlusconin johtama oikeistokeskusta oli ja on niin vahva.

Berlusconi nauttii valtavaa kansansuosiota, vaikka hänen persoonallisuutensa on itse asiassa melko narsistinen, ja viimeksikin hän ajoi hallituksessa voittopuolisesti omia etujaan. Nyt on Berlusconilla kova kiire saada aikaan vaalit, jotka hän lähes sataprosenttisella todennäköisyydellä voittaa. Ei hänelläkään ole aikaa aivan mahdottomasti jäljellä ikänsä puolesta. Ja toisaalta hänen uskotaan myös tähtäävän seuraavaksi Italian presidentiksi.

Prodia kutsutaan Mortadellaksi, koska kyseistä makkaraa valmistetaan hänen kotikaupungissaan Bolognassa. Mutta kyllä sillä vastustajien mielessä on varmaankin toisenlainenkin merkitys. Todennäköisesti häntä pidetään vähän lepsuna, koska hän ei elämöi samalla tavalla kuin monet muut poliitikot Italiassa. Eikä hän ole samalla lailla vallanhimoinen. Minusta hän kyllä muistuttaa lähinnä isällistä joulupukkia. Ja ehkä myös Suomen pääministeriä Matti Vanhasta, joka ei liioin – käsittääkseni – tuo itseään liiemmälti esille.

Prodi yritti hallituksessaan myös noudattaa EU:n asettamia vaatimuksia, mutta eihän se onnistu Italian kaltaisessa maassa, missä säännöt on luotu etupäässä rikottavaksi. Ja erilaiset mafiat jyllää. Näkeehän se nyt tuosta Napolin roskaskandaalistakin.

Summa summarum: Italialainen politiikka muistuttaa ulkopuolisesta lähinnä oopperaa. Oopperan syntysijoilla. Vaikka olen asunut Italiassa jo lähes 23 vuotta, olen ulkopuolinen siinä mielessä, etten voi äänestää Italiassa valtiollisissa vaaleissa, koska en ole Italian kansalainen.

Meillä on sekä Suomen että Italian pöytäliput kaapin päällä olohuoneessa. Italian lippu on puolitangossa siitä lähtien, kun Berlusconista tuli edellisellä kerralla pääministeri. En nostanut lippua ylös edes Prodin hallituksen aikana, koska sen kesto näytti jo alusta alkaen epävarmalta senaatin niukan enemmistön takia, minkä vuoksi tilanne pelastettiinkin usein elinikäisten senaattorien äänten avulla. Itse en todellakaan ymmärrä, mitä virkaa koko senaatilla tai siis parlamentin kahdella kamarilla on. Mutta vaikeaa siitä varmaan on päästä eroon. Tuskin kukaan poliitikko haluaa luopua paikastaan. ja sen tuomista huomattavista taloudellisista eduista. Mutta kalliiksi kaksi kamaria joka tapauksessa tulee Italian valtiolle ja siis veronmaksajille. (RVC)

Read Full Post »

Jatkoksi edelliseen postaukseeni sopii seuraava teksti, joka kertoo kaipuusta syntymämaahan. Se on katkelma ruotsalaisen kirjailijan Ivar Lo-Johanssonin kirjasta ONNI Romaani rakkaudesta maan päällä. Suomennos Elvi Sinervon ja Ilkka Ryömän käsialaa. Tammi 6. painos 1962.

 

Siirtolaisen sydän

 

Kun uudelleen näin lapsuuteni maan, ajattelin siirtolaisen sydäntä. Ajattelin kaikkia siirtolaisia, jotka kerran olivat lähteneet maailmalle ja vuosien aikana palavasti ikävöineet kotiin. He olivat kaikki matkustaneet palatakseen, mutta kun he olivat tulleet uuteen maahan, he olivat havainneet, että uusi maa ei suinkaan tarvitse kaipaajia. Oli ollut vain yksi mahdollisuus elää siellä, se, että kokonaan unohti vanhan ja sopeutui uuteen. Jotkut tekivät niin ja menestyivät. Mutta toiset ikävöivät itsensä sairaiksi. He ikävöivät yötä päivää, valveilla ja unessa, he vavahtivat kaipuusta heti, kun lukivat lehdestä sanankin kotimaasta tai näkivät elokuvassa välähdyksenkin siitä.

Heidän kaipuunsa huomasi jo kielestä. Ne, jotka lakkasivat kaipaamasta, oppivat kielen täydellisesti ja unohtivat vanhan. Mutta toisten, kaipaajien, uudestakin kielestä saattoi erottaa, mistä kotimaan osasta he olivat syntyisin. He puhuivat ja kirjoittivat kaipuunsa kieltä. Alussa oli joka kolmas sana vanhan kielen sana, sitten joka seitsemäs, lopulta enää vain joka kahdestoista. Mutta he ajattelivat yhä vanhalla kielellä, eikä se koskaan haihtunut heidän aivoistaan. Sekä ne, jotka olivat sopeutuneet puolittain, että ne, jotka olivat sopeutuneet kokonaan, uneksivat kerran palaavansa alkuperämaahansa. Ja jonakin päivänä he palasivatkin. Ja juuri silloin alkoi vaikeus. Heidänhän oli löydettävä se, mihin olivat kaivanneet takaisin.

Mitä sinä ajattelet? Pingviini kysyi kesken työmme. – Minä ajattelin siirtolaisen sydäntä, vastasin. Keskeytimme työmme. – Miksi me kaipaamme, mitä luulet? Muuttolinnut tuntevat pesimispaikkansa, tiedetään niiden lentäneen takaisin jopa puhkaistuin silmin. Miksi eivät siis ihmiset? Oikeastaanhan ihmisen syntymäpaikka ulottuu maan keskipisteeseen. Se menee kuin kartio maan läpi aina keskukseen saakka. – Niin, sanoi Pingviini. Ihmisellähän on oikeastaan sellainen kiila sydämessään, vaikka useimmat ajattelevatkin vain pintaa. Tunsin samassa pistoksen omassatunnossani. – Entä sinä? Kysyin. Me puhumme koko ajan vain minusta.

– Minullahan ei ole maaperää, jolle palaisin, hän sanoi. Minä palaan sinne, mistä se, jota rakastan, on lähtöisin. – Mutta riittääkö se? – Niinhän naiset ovat tehneet kautta aikojen. Seuranneet sitä, jota ovat rakastaneet. Kai hekin ovat kaivanneet alkuperäänsä, mutta heidän on aina ollut helpompi seurata, heidät on totutettu siihen.

Ivar Lo-Johansson

Read Full Post »

 

 

En aavistanut silloin…..

Kertoessani aikoinaan muuttavani lopullisesti Italiaan kommentit jakaantuivat pääpiirteissään kahteen kategoriaan. Ainakin puolet tuttavapiiristäni oli suorastaan haltioissaan, olihan se ah, niin romanttista.

Toiset taas kauhistelivat, kuten muuan opiskeluaikaisista tovereistani, jota olin siihen saakka pitänyt fiksuna miehenä: – Ai, sä olet löytänyt sieltä jonkun gigolon, hän sanoi. Edes koskaan näkemättä nykyistä aviomiestäni hän oli valmis luokittelemaan tämän tiettyyn kategoriaan, joka kylläkin on kovin kaukana todellisuudesta. Jotkut taas ihmettelivät: – Eikö nyt Suomesta olisi löytynyt poikaystävää? – Huvittava kysymys, kun olin ollut naimisissakin jo kaksi kertaa.

Isäni ei koskaan hyväksynyt lähtöaikeitani, mutta hän ehti siirtyä tuonpuoleiseen jo ennen lopullista muuttoani nykyiseen kotimaahani, jota olin sentään kypsytellyt lähes kolme vuotta. Äiti tietysti suri lähtöäni, minkä lisäksi hänen huolenaiheenaan oli se, että unohtaisin entisen kotimaani. Olihan hän saanut, kuten osin minäkin, topeliaanisen kasvatuksen tyyliin: Laps Suomen ällös vaihda pois sun maatas ihanaa…

Hänen pelkoaan lisäsi alkuaikoina vielä se, että Suomessa käydessäni Italiaan kohdistuvan ensi-ihastuksen huumassa kuvailin yksipuolisesti uuden kotimaani positiivisia puolia. Hän ei tiennyt , enkä sitä tiennyt silloin vielä minäkään, että Suomi kävisi minulle aina vain rakkaammaksi. Että hankkisin ensi töikseni Suomen lipun ja kaikenlaista suomalaiskansallista tavaraa ja rekvisiittaa, enkä vierastaisi niin sanottua tuohikulttuuriakaan.

Me ulkosuomalaisethan olemme ehkä suomalaiskansallisen kulttuurin parhaita vaalijoita ja pystymme kenties estämään sen tukahtumisen ylikansallisen massakulttuurin alle.

En osannut aavistaa, että minusta tulisi eräänlainen Suomen pienlähettiläs, joka aina ja joka paikassa tiedottaisi tämän maan kanta-asukkaille Suomesta ja suomalaisista. Enkä koskaan väsyisi toistamaan ihmisille, jotka eivät osaa edes sijoittaa Suomea maailmankartalle, ettei Suomi ole mikään Venäjän alusmaa ja niin edelleen.

En liioin tiennyt enkä osannut edes kuvitella, että viisi vuotta muuttoni jälkeen olisin perustamassa uuteen kotilääniini Suomi-kerhoa, jonka puheenjohtajana tulisin toimimaan 15 vuotta. Ja ennen kaikkea en olisi kuuna kullan valkeana osannut aavistaa, että seitsemän vuotta Italiaan muuttoni jälkeen liikuttuisin siinä määrin Helsingin Jäähallissa ulkosuomalaisten Juuret Suomessa-juhlissa, että Jukka Kuoppamäen säveltämä ja tyttärensä kanssa esittämä samanniminen laulu nostaisi kyyneleet silmiini. Ja etten juhlan lopussa pystyisi yhtymään Maamme-lauluun, kun liikutus kuristaisi kurkkuani.

En osannut kuvitella sitäkään, että viisi vuotta myöhemmin tulisin toimimaan Säätytalossa perustetun ulkosuomalaisparlamentin ensimmäisessä ja toisessa puhemiehistössä. Enkä sitäkään, että vielä kirjoittaisin suuritöisen artikkelin suomalaisista Italiassa kautta aikojen ja että myöhemmin minulla olisi tilaisuus kirjoittaa keräämäni aineiston pohjalta ihan ikioma kirjakin, joka on nyt työn alla. Olen yllättänyt itseni myös monikulttuuristen avioliittojen tutkijana.

Italiaan muuttoni oli monessa mielessä kuin hyppy tuntemattomaan, vaikka olinkin Suomessa opiskellut ahkerasti italian kieltä ja tulevan kotimaani kulttuuria. Tietysti elämässä täälläkin on ollut sekä hyviä että huonoja aikoja, nousua ja laskua. Mutten ole hetkeäkään katunut tänne muuttoani pian 23 vuotta sitten. Kiitos ennen kaikkea kultaisen italialaisen puolisoni. Kolmas kerta toden sanoo. (RVC)

Read Full Post »

MIGREENI

Sade pieksee ikkunaa

eikä tarvitse jaksaa mitään.

Ulkona roskakuorma

vaihtaa omistajaa,

jatkaa kolisten

kaatopaikalle.

 

Sade pieksee ikkunaa

takana ehtymätön autojen

virta. Puhelimen ääni

halkaisee tajunnan,

ovi paukahtaa

kahdesti.

 

Kahvin tuoksu paiskaa

kättä yrjön kanssa,

silmissä salamoi,

pienet miehet

takovat

aivoja jäätävin

käsin, niska vastaa

ohimoiden haasteeseen.

Vasen otsalohko

voittaa kaikki.

 

Sade pieksee ikkunaa,

kosteat pyörät jyräävät

ohitse, keskustaan aikovat

kiihdyttäen rinteessä.

Rinnassa hyppelee

ihmismoottori,

malttamaton veri vatkaa

ohimoita, niskassa pingottaa

ylivahtimestari.

(RVC)

Read Full Post »

Niitä ihania mummoja…

Kiertelin edellisessä postauksessani ollutta Runotorstain kuva-aihetta käsitelleiden blogeissa, ja melkein vihreäksi kateudesta tulin, kun kommenteista kävi ilmi, että yhdellä jos toisellakin oli ollut niin ihana mummo. Eikä sellaista hieman äkäistä muoria, kuin mitä minun tekstissäni esiintyi. Minulla ei ole koskaan ollut mummoa. Eikä minulla niin ollen ole siitä roolista minkäänlaista esimerkkiä.

Itse tulin mummoksi samana vuonna 25 vuotta sitten, kun tapasin nykyisen mieheni. En halunnut, että minua kutsuttaisiin mummoksi nippa nappa nelikymppisenä, ja Nonna (italiaksi = isoäiti) olen sitten tyttärenpojalleni ollutkin. Tietysti lapsenlapsi oli todella suloinen. En ehtinyt kuitenkaan lähimummon roolia harjoittaa kauaa, noin kolme vuotta, enkä kai olisi osannutkaan, kun ei ollut esimerkkiä, jota jäljitellä. Etäisenä Nonnana olo on vähemmän vaativaa.

Sen sijaan jouduinkin pian mieheni kanssa huolehtimaan hänen vanhemmistaan, jotka olivat moninkertaisia isovanhempia.
Sellaista se on elämä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka eri muodossa, kuten minun tapauksessani.

Täällä Italiassa miniät joutuvat perinteisesti huolehtimaan appivanhemmistaan. Ei siinä mitään tavatonta ollut. Se vaan, etten ollut ehtinyt millään lailla tutustua heihin, kuten yleensä tapahtuu. Anopille olin ensin alkuun Giornalista eli toimittaja tai journalisti, mutta kyllä hän sitten oppi nimenikin, ja ihan nätisti sanoi Ritva, vaikka kaikki italialaiset kutsuvat minua Ritaksi. Appiukolta sen sijaan sain vain yksitavuisia vastauksia: si (kyllä) tai no (ei).

Nykyään näyttää siltä, että miniät täällä Italiassa jättävät yhä useammin lapset anopin eli isoäidin hoitoon työhön mennessään, mutta myös iltaisin, kun erilaisia menoja on harva se ilta. Ainakin erään Napolissa asuvan suomalaisen ystävättäreni miniät tekevät niin.

Vaikka pienokaiset ovat ihania, on se aika rankkaa neljän lapsenlapsen kanssa. Leskeksi jäänyt ystävättäreni haluaisi myös hiukan omaa aikaa itselleen. Nippa nappa pääsee itse kerran viikossa kuoroharjoituksiin, kun nuorilla on niin paljon iltamenojakin. Tuota kyllä kutsuisin toisen hävyttömäksi hyväksi käytöksi. En tiedä, lieneekö tällainen täällä kovinkin yleistä. Siinähän lapset tulevat tuntemaan mummonsa paljon paremmin kuin omat vanhempansa ja kiintyvätkin häneen paljon lujemmin sitein.

Read Full Post »

Runotorstain kuvahaaste

elderlywomaninglasses.jpg

Source/Kuvalähde: Wikimedia Commons

Mitä ne tuolla töllää?

Mitä asiaa? Etteks te nyt näe, ett mä luen.

Enää ei saa omalla pihallaankaan

rauhassa olla. Ja istua ja lukea.

Tässä sitä ollaan kai kuin museotavaraa.

Jostain kaukaa menneisyydestä.

Ei ne kai enää itse mitään luekaan.

Aina ne vaan sitä nettiä ja internettiä.

Sitä ne kyllä jaksaa tuijottaa.

Kuvaruutua meinaan.

Ja sitten välistä jotain sinne kirjoittaakin.

Plokeihinsa. Koko maailman luettavaksi.

Helsingin sanomatkin meinasi,

että ne siellä levittävät sielunelämäänsä

julki kaikille, jotka vain sattuu

heidän plokeihinsa eksymään.

Ei sellainen meininki olisi ennen tullut

huonoon kuuloonkaan.

On se sentään hyvä, ettei yli nelikymppisten

sielunelämää netissä paljastella

kaikelle kansalle.

Saati sitten yli kuuskymppisten.

Meillä sentään olisi jotain kerrottavaakin,

vaan ei me kerrota. Ainakaan netissä.

Ei toitotella taivaan tuuliin.

Sen verran häpyä pitää sentäs olla.

Vanhalla harpulla ainakin. (RVC)

(PS. Klikkaamalla saat kuvan isommaksi!)

Read Full Post »

Older Posts »