Tälläkin viikolla pyrimme runoon proosan avulla. Tekstinäyte on Marjo Niemen romaanista Miten niin valo, sivuilla 107-108. Otava 2008:
”Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu.”
o
LOUKUSSA
Kun
lähinäkö
häviää, ja korvat
muurautuvat umpeen,
on tullut tilinteon hetki.
Tähänkö on nyt jo tultu?
Olemmeko täysin kuuroja
ja sokeita toisillemme?
Kuin kaksi vierasta
ihmistä arjen
loukussa.
Eikö meillä
sinulla ja minulla
olekaan enää mitään
sanottavaa toisillemme.
Näinkö pian se rakkaus
kuihtui hoidon puutteessa?
Ei ollut mikään anopin kieli,
joka ei vähästä hätkähdä.
Olisiko meillä vielä jokin
mahdollisuus uuteen,
kestävään onneen?
Olen kuuntelulla.
Rakkaani.
(RVC)
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 
Loukussa niin moni on. Mukava ja niin tosi oli runosi.
Runosi on hyvin kuvaileva, mutta kun on eletty vuosikymmeniä yhdessä, ei voi olettaakaan, että joka hetki riittää puhumista – pälätystä kyllä voi yrittää. Mielestäni harmoninen yhdessäolo riittää joskus – ymmärretään toisiaan sanoittakin. Mutta jos se puuttuu . . . sitten olemme kuulolla (jos vielä kuulemme …)
Hyvin kerrottu kuitenkin runossasi!
Minulle muodostui vahva kuva tiimalasista, jonka sisään kertoja itsensä lukitsee. Hän on kuulolla, se on hienoa, mutta mikä onkaan hänen oma, aktiivinen osuutensa? Vai onko hän jo kaikkensa yrittänyt tässä tiimalasissa, jota parisuhteeksikin kutsutaan?
Anopinkielen hoitaminen?
Hän vaalii toivoa, mutta kuurona ja lähinökönäs menettäneenä? Entä TUNTOaisti, onko sitä enää?
Parisuhdekemiaa pohdiskelevan kuplivasti 🙂 Kiva runo.
Vilkaisuhan riittää…no joo, voihan sitä keskustellakkin…ajankuluksi:)