Italiaan

KOHTALOKAS MATKA

Italia oli tullut minua vastaan jo nuorena tyttönä ahmiessani tyttökirjoja, mm. Alcotin Pikku naisia. Se oli kuitenkin omien elämänkohtaloitteni vuoksi pysynyt minulle saavuttamattomana etappina aina vuoteen 1982 saakka. Eikä se silloinkaan olisi missään nimessä ollut ohjelmassani – taloudellisista syistä, jollen olisi ollut keskellä kesää, juuri juhannuksen alla vaihtamassa työpaikkaa Merimiespalvelutoimistosta Merimies-Unioniin.

Kun menin sanomaan itseäni irti, olin kesälomalla, ja Mepan johtaja pyysi minua tekemään vielä yhden Vapaavahti-lehden numeron, kuten sitten teinkin. Se merkitsi kesälomani radikaalia lyhentämistä, mutta samalla se merkitsi myös lisätuloja. Olin juuri ostanut asunnon Helsingin Kalliosta osittain velaksi, ja budjettini oli tiukka.

Kun lomanvietto kotinurkissa, jossa on aina näkyvillä tekemättömiä töitä, ei tahdo tuntua lomalta ollenkaan, varsinkin lyhyt viikon kahden loma, rupesin miettimään viikon matkaa jonnekin ulkomaille. Entisiksi tulemassa olevat työtoverini kertoivat Lomamatkan edullisista tarjouksista. Vaihtoehtoina olisivat olleet Rhodos tai Senigallia.

Valitsin jälkimmäisen, kun nimi tuntui niin eksoottiselta, ja varmaankin piilotajunnassani Italia sai sentään voiton Kreikasta. (Missähän nyt olisin, jos olisin valinnut Rhodoksen?) Niinpä riensinkin ostamaan viikon matkan Senigallian halvimpaan tarjolla olleeseen kohteeseen, Hotel Royaliin. Ja juhannuspäivän aamuna astuisin sitten lentokoneeseen, joka veisi minut perille Italian itärannikolla sijaitsevaan Falconaraan, lähelle Marchen läänissä sijaitsevaa Senigalliaa.

En kuuna kullan valkeana olisi osannut kuvitella, miten koko elämäni tuon matkan jälkeen tulisi muuttumaan.

Ensimmäinen Italian matkani

Juhannuspäivän varhainen aamu ja takana Pohjolan yötön yö. Taksi kyntää autioita katuja: Fleminginkatu-Helsinginkatu-Mäkelänkatu, ja maisemat alkavat muuttua aina vain vihreämmiksi. Suomen kesä hymyilee vielä täydessä raikkaudessaan. On niin autereinen olo. Mikä idea jättää taakseen tämä suvinen Suomi juuri suloisimmillaan!

En ole ummistanutkaan silmiäni koko yönä. Komennan ajatukseni kuriin. Tämä oli ainoa oikea vaihtoehto. Edessä on uusi työpaikka ja keskeytetty loma. Vielä saisin nauttia siitä reilun viikon verran. Pois oli lähdettävä ja jätettävä taakse kotinurkissa töllistelevät, tekemättömät työt. Mitä muuta se olisi muuten ollut! Uusi työ, uusi haaste, siihen tarvitaan voimia, joita olen nyt menossa hakemaan.

Nojaan päätäni taaksepäin ja suljen silmäni, joita kirveltää valvottu yö. Pakkaaminen oli jäänyt viime tippaan. Kuten aina. Mutta nyt oli matkastakin päätetty vasta pari päivää sitten, kun tieto uudesta työpaikasta vahvistui.

Senigallia – samettirannikko, edullinen Italian matka, erilainen, sanottiin mainoksessa. Eipä silti, ei siitä erilaisuudesta olisi ollut paljon väliä. Enhän ollut koskaan ennen ollut Italiassa. Outo nimi, jotenkin Afrikkaan viittaava viehätti. Sitä paitsi Italia oli aina kiehtonut minua. Ja yliopistolla olimme aikoinaan porukalla menneet italian tunneillekin. Vaihtoehtona ollut Kreikan Rhodos ei tuntunut yhtä lupaavalta.

Lentopaviljonki on äkkiä edessämme. Odotuksen kiihko tiivistyy. Matkalla passintarkastukseen törmään kollegaan, joka on saattamassa tytärtään, Vaihdamme kuulumiset ja Ciao!

Matkaporukka on enimmäkseen keski-ikäisiä naisia ja vanhoja tai vähän nuorempia aviopareja. Romanssihaaveet voi siis jättää silleen. Parempi onkin. Säästyisin turhilta sydänsuruilta. Niillä on kuitenkin aina vaimo kotona odottamassa.

Koneessa läikytän kahvia hameelleni ja vieressä istuvan herran housuille. Mies ei joko huomaa tai ei ilkeä sanoa mitään. Onneksi vaimolta on jäänyt välikohtaus huomaamatta. Eivät ole kovin keskustelun haluisia, mutta saatuaan vähän viiniä, alkaa puhekin luistaa, ja ennen kuin huomaankaan olemme jo perillä.

Lennämme upeitten maisemien yli, Alpit jäävät taakse, ja ensivaikutelma maasta on henkeä salpaava. Tuskin olen laskenut jalkani maan kamaralle Falconaran lentokentällä, kun jo tunnen olevani kotonani unelmieni maassa. Kuin olisin todella tullut kotiin. Bella Italia, miksi en ollut aiemmin tullut luoksesi. Tunne on niin outo, ettei sitä voi kertoa kenellekään.

Perillä Senigalliassa

Olin bussissa matkalla lentokentältä yhteen Adrianmeren rannalla sijaitsevista lukemattomista hotelleista Senigalliassa. Tajusin välähdyksenomaisesti, että tänne minun olisi tosiaan pitänyt tulla jo aika päiviä sitten. Oikeastaan en voi vieläkään lakata ihmettelemästä, miksi en ollut tullut tänne aikaisemmin.

Ensi hetkestä lähtien olin menettänyt sydämeni Italialle. Kaikessa tuntui olevan jotakin ennestään tuttua, ikään kuin olisin elänyt siellä edellisessä elämässäni. Mutta ehkä se johtui siitä, että siellä oli ja on kaikki, mistä olen aina uneksinut: Raffaellon madonnat, marmoriveistokset, joita en koskaan kyllästy katselemaan ja musiikki.

Itsekin olin haaveillut laulajattaren urasta, olin ottanut laulutunteja ja harjoitellut muutaman aariankin italian kielellä. Mutta sitten kirjoittamisesta oli tullut kohtaloni, osittain taloudellisistakin syistä. Mistä kahden lapsen yksinhuoltaja olisi löytänyt rahaa laulutuntien ottamiseen.

Senigallia, joka sijaitsee 25 kilometriä pohjoiseen Marchen läänin pääkaupungista, Anconasta, on italialaisittain pikkukaupunki (41.550 asukasta vuonna 2001). Sillä on todella vanha historia, joka ulottuu jopa ajanlaskumme tuolle puolen. Nykymuodossaan kaupunki on ollut olemassa ainakin 1400-luvulta lähtien. Keskiajasta kertovatkin useat historiallisen keskustan vanhat rakennukset. Mahtavaa Rocca della Rovere-linnoitusta tai Rocca Roverescaa laajennettiin roomalaisten toimesta vuonna 1350 sataman suojelemiseksi.

Vuodesta 1853 Senigallia on ollut yksi italialaisten suosituimmista rantalomakohteista Adrian meren puolella. Eikä ihme. Onhan siellä, niin sanotulla samettirannikolla 13 kilometriä “kultaista hiekkaa”. Ja miten sininen onkaan Adrianmeri, ihan niin kuin postikorteissa, joiden värejä olin luullut liioitelluiksi.

Meren äärellä on lomakeskus satoine, jollei tuhansine hotelleineen, joka talvella elää hiljaiseloa. Keskustan ja hotellien väliin jää huvilakaupunginosa. Pieniä kaksikerroksisissa taloja vieri vieressä pikkupuutarhoineen. Toinen toistaan sievempiä eikä niiden joukosta löydä kahta samanlaista. Juuri kun kuvittelee nähneensä kaikista kauneimman, ilmestyy näköpiiriin toinen vielä entistäkin ihanampi. Niihin taloihin ja puutarhoihin minä kaikkein ensimmäiseksi ihastuinkin.

Perille, hotellin edustalle tulo keskeytti ajatukseni. Sovin Railin, helsinkiläisen rouvan kanssa, johon olin tutustunut lentokentällä, että menisimme yhdessä matkatoimiston järjestämään tiedotustilaisuuteen. Olisi juuri sopivasti aikaa vähän siistiytyä ja purkaa tavarat sitä ennen.

Railikin oli matkalla yksin ja ilokseni sijoitettu samaan Royal-nimiseen hotelliin. Railikin oli eronnut, mutta lapseton. Nuorena tyttönä hän oli ollut jossain italialaisessa tanssiryhmässä vuoden, kiertänyt maata ristiin rastiin ja oppinut maan kielenkin. Itse hallitsin tasan 20 italian sanaa ja ymmärsin hieman enemmän koululatinan pohjalta.

Saimme tietää, että tiedotustilaisuus olisi reilun parin tunnin päästä Rotondassa, pyöreässä rakennuksessa meren päällä, minne johtaa leveä silta. Tuosta rakennuksesta kerrotaan Fred Bonguston laulamassa iskelmässä Una Rotonda sul mare vuodelta 1964. Siitä tuli meidän, nykyisen puolisoni Manun ja minun, kohtalokas kohtauspaikka. (!).

Kohtalokkaat tanssit

Osallistuin Railin ja muiden lomamatkalaisten kanssa tiedotustilaisuuteen Rotondassa, ja siellä saimme kuulla, että siinä samassa rakennuksessa olisi illalla tanssit. Päätimme oitis Railin kanssa osallistua karkeloihin.

Raili olikin kova tanssimaan. Hän oli hyvännäköinen nainen, jolta ei ihailijoita puuttunut. Valitettavasti hän on vuosia myöhemmin sairastunut multippeliskleroosiin, jolloin hän harmitteli ennen kaikkea sitä, ettei voinut enää tanssia.

Itse olin valmistautunut matkaan lyhyellä odotusajalla. Oli pitänyt varustautua rantalomalle, ja olin viime tingassa työn ohella ommellut muutaman vaatekappaleenkin matkaa varten. Enkä ollut ehtinyt laatia mitään sen kummempia suunnitelmia tuon loman suhteen. Ainakaan mitä herraseuraan tulee. Ja varsinkaan hengailuun jonkun italialaisen kanssa, kun en osannut italiaakaan. Ja matkustin sitä paitsi ensi kertaa Italiaan.

Illalla me sitten Railin kanssa vaihdoimme ranta-asut mekkoihin ja menimme tuohon pyöreään rakennukseen katsomaan, mitä tuleman piti. Tuskin olimme astuneet sisään rakennukseen, kun meitä molempia jo tultiin hakemaan tanssiin. Minun kohdalleni osui pyylevä punapuseroinen mies, joka ei herättänyt minussa mitään mielenkiintoa. Ja tuskin toinenkin kappale oli loppunut, kun poistuin määrätietoisesti tanssilattialta. Suomessahan se on tapana, jollei toisin sovita.

Tuskin olin päässyt takaisin pöytäämme, kun jo Manuksi itsensä esitellyt, pitkä ja hoikka mies tuli minua hakemaan. Hän osasi muutaman sanan suomeakin, ja oli käynytkin Suomessa. En vielä silloin tiennyt, että hänellä oli ollut suomalainen vaimo.

Manun seurassa tunsin oloni heti kotoiseksi, ja tanssimme yhdessä koko loppuillan. Ja meille löytyi yhteinen kielikin: saksa. En ollut siinä erityisen hyvä, mutta pärjäsin. Englantia olisin hallinnut paremmin, mutta Manu taas ei sitä osannut. Sen sijaan saksa häneltä luisti, olihan hän oleskellutkin jonkin aikaa Saksassa.

Tanssien päätyttyä kävelimme vielä hyvän tovin rantatiellä innokkaasti jutellen. Aamun jo alkaessa valjeta vihdoin erosimme ja sovimme tapaamisesta seuraavana iltana. Niinkuin sitten tapahtuikin joka ikinen ilta sen viikon aikana.

Jossain vaiheessa tuon viikon aikana Manu kysyi minulta, enkö muuttaisi Italiaan. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Enkä tiennyt, mitä olisin siihen vastannut. Enhän ollut koskaan edes hetkeä ajatellut Suomesta poismuuttoa.

Olin juuri kaksi vuotta aikaisemmin ostanut huoneiston Kalliosta ja menossa uuteen työpaikkaan. Toinen tyttäristäni asui vielä kotona, ja toinen odotti lasta syntyväksi muutaman viikon kuluttua. Ja avioerokin oli vielä hoitamatta. Ajatus jäi kuitenkin muhimaan mielessäni, ja tavattuamme vielä uudelleen Helsingissä elokuussa aloitin italian kielen opiskelun toden teolla Italian kulttuuri-instituutissa ja Helsingin yliopiston kurssilla.

Italian kielen opiskelua

Olin koko syksyn opiskellut italiaa mentyäni suoraan yliopiston jatkokurssille sekä Italian kulttuuri-instituutin corso medialle. Käytännöllisesti katsoen uhrasin kaiken vapaa-aikani italian opiskeluun. Minulla oli kiire oppia rakastettuni kieltä. Kannoin myös kirjastosta kotiin kaikki Italiasta kertovat kirjat.

Lisäksi kävin katsomassa kaikki Helsingissä pyörivät italialaiset elokuvat, jotkut useampaankin kertaan. Muistan järkytykseni, kun en ymmärtänyt mitään Ermanno Olmin Puukenkäpuun näyttelijöiden puheesta, mutta yliopiston italian kurssin vetäjä lohdutteli minua sanoen: – En minäkään siitä Lombardian murteesta selvää saanut.

Olin jo oppinut aika hyvin ymmärtämään kirjoitettua tekstiä, ehkä aiempien latinan opintojeni ansiosta, mutta italialaisen opettajani Francesca Pietarisen puhe meni ohi korvieni enkä tajunnut siitä puoliakaan. Aloin viettää jäljellä olevatkin vapaailtani yliopiston kielistudiossa, jossa sai kuunnella nauhoja ilman mitään tekstiä. Ensin tuli puhetta normaalinopeudella ja sitten sama hitaammin ja lopulta uudelleen normaalilla nopeudella. Siitä se ura urkeni ja ylitin kielimuurin. Läpäisin joulukuussa jopa italian pro exercitio-kokeen.

Matkalla kohti Anconaa

Ensimmäisen jouluni Italiassa vietin nykyisen mieheni, Manun vieraana vuonna 1982. Rakkaus oli tuonut minut tänne etelään jouluksi. Vanhempieni järkytykseksi. Tiesin, että 19- ja 18-vuotiaat tyttäreni, joista isompi oli jo muuttanut pois kotoa, menisivät kuten aina mummolaan jouluaattona. Saatoin siis huoletta lähteä tapaamaan miestä, jonka olin kohdannut kesäkuun lopulla Senigalliassa ja elokuussa uudelleen Helsingissä.

Olin ostanut lentolipun Baseliin Sveitsissä jatkaakseni sieltä junalla kohti Milanoa, missä vaihdoin toiseen, Anconaan menevään junaan. Matkalla Milanoon pääsin vähän puhumaankin italiaa, mutta vasta sen jälkeen minulla oli tilaisuus “loistaa” kielitaidollani. Täpötäyden junan eräässä vaunussa muuan vanhempi rouva valkkasi matkaseuraansa. Minä kelpasin jostain syystä ja pääsin istumaan, kun monille muille sisään pyrkijöille oli ilmoitettu, ettei paikkoja muka ollut.

Tuli sitten iltapalan aika, eikä minulla tietenkään ollut mitään evästä. Enhän minä siinä tilanteessa niin maallisia asioita ollut osannut ajatellakaan. Toiset tarjosivat omiaan, enkä tietenkään kieltäytynyt. Kuvittelin, että se olisi ollut suorastaan epäkohteliasta.

Oli oikein juhlallinen olo, kun huomasin, että puhettani ymmärrettiin, vaikken itse tietenkään ymmärtänyt kaikkea heidän murteellisesta puheestaan. Manun kanssa ujostelin kuitenkin vielä enkä puhunut italiaa. Ja tämän lomani aikana keskustelimme edelleen saksaksi ja olimmekin siten kielellisesti tasa-arvoiset.

Loputtomilta tuntuneiden tuntien jälkeen juna alkoi lähestyä Anconaa. Tyypillisesti ainakin tunnin myöhässä. Jo Senigalliassa aloin hankkiutua junan uloskäyntiä kohti. Tekemäni matka väsytti, ja pelkäsin, että pimeässä olisin ehkä ajanut ohi.

Anconan seudulla oli pari viikkoa aikaisemmin ollut maanvyörymä, joka oli tuhonnut muutamia kerrostaloja ja jättänyt kodittomiksi joukon ihmisiä. Onneksi ei ollut ihmisuhreja. Manu oli kertonut asiasta puhelimessa. Oli siitä ollut Helsingin Sanomissakin pieni maininta kuvan kanssa.

Maanvyörymän takia tie olikin sitten poikki, ja jouduimme ajamaan kiertoteitä. Päästyämme perille Monte San Vitoon sain ensikosketuksen italialaiseen, kylmän kosteaan talveen. Paitsi että satoi vettä kaiken aikaa, oli makuuhuoneessa parhaimmillaan seitsemän astetta. Mutta rakkaus lämmittää.

Joulun valmistelua

Olin tullut hyvissä ajoin, muutamaa päivää ennen joulua. Manu oli päivät töissä ja tuli vain välillä kotiin syömään. Sain siinä samalla ensikosketuksen italialaisen kotirouvan velvollisuuksiin valmistaessani aterioita kaksi kertaa päivässä.Liikenevän ajan noin neljän päivän aikana käytin kuitenkin salaiseen projektiini: himmelin valmistamiseen. Sen piti ehdottomasti olla yllätys. Olin ennen matkalle lähtöäni hakenut Askartelukeskuksesta himmelin tekopakkauksen, jossa oli mukana ihan hyvät valmistusohjeet. Olinhan ensi kertaa asialla.

Onnistuin kuin onnistuinkin saamaan valmiiksi ennen joulua tuon upean laitoksen, jonka ripustin keittiön lamppuun kaikkien ihailtavaksi. Erityisesti sitä ihmetteli Maunun 70-vuotias isä, Ercole, joka tuli joulupäivänä kanssamme aterioimaan. Hän katseli himmeliä silmät ihastuksesta suurina kuin pieni lapsi ikään.

Valitettavasti Manu ei ymmärtänyt aikaansaannokseni ajatonta arvoa, sillä palatessani kesäkuussa en löytänyt himmeliä mistään. Manu kertoi heittäneensä pois koko koreuden. Olin hankkinut myös punaista kangasta, jossa oli koristeena kuusen oksia, ja päärmännyt itse koneella siitä näpsäkän pöytäliinan.

Enhän silloin vielä tiennyt, miten ihania pöytäliinoja täällä saa ostaa valmiina torilla ja vaikka miten halvalla. Se pöytäliina oli tullessani kesällä kunniapaikalla pöydässä, jos oli siitä koskaan poistunutkaan. Manu oli katsellut sitä talven ja kevään, mitä lie välillä pesettänyt.

Eihän se italialainen joulu suomalaiselle vertoja vedä, mutten huomannut sitä silloin. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Sekin, että jouluaattoiltana käytiin ruokaostoksilla. Enkä edes muista, mitä ostin.

Joulupäivänä ryhdyin sitten paistamaan uunissa kalkkunaa “tipo dindo”, jota leikillisesti kutsuin “bimboksi”. (= lapsi) Ei siitä tietystikään tullut mureaa millään, kun se oli tarkoitettu liemessä keitettäväksi.

Käynti Loretossa

Aattoiltana matkamme suuntautui kohti Loretoa, joka on Lourdesin veroinen pyhiinvaelluspaikka, jonne sairaat menevät hakemaan parannusta vaivoihinsa, ja monet ovatkin parantuneet. Loreto sijaitsee Keski-Italiassa, Marchen maakunnassa, noin 50 kilometrin päässä kotikylästäni, Monte San Vitosta, 27 kilometriä Anconasta etelään.

Varsinaisena päämääränämme oli upea katedraali, jonka alttarin takana on pieni pyhäkkö, joka legendan mukaan on pystytetty enkelien keskiajalla tuomista Jeesuksen äidin, Marian syntymäkodin kivistä. Tuossa kodissa Maria sai myös ilmoituksen Jeesuksen syntymästä.

Tulimme Loretoon hyvissä ajoin ennen keskiyön messua, ja poikkesimme pizzalle sikäläiseen ravintolaan. Minä söin hartaasti, kun Manun ateriointia vaikeutti olennaisesti särkemään äitynyt hammas. Yhdessäolomme harmoniaa on yhden jos toisenkin kerran ollut häiritsemässä jokin hammas. Hänen tai minun.

Pyhäkkö oli ääriään myöten täynnä ja tunnelma lämmin ihmisten kätellessä toisiaan Hyvää Joulua (Buon Natale) toivottaen. Se oli mahtava kokemus ensikertalaiselle, joskin olin hieman vaivautunut ihmisten katseista, joiden kuvittelin johtuvan siitä, etten tehnyt ristinmerkkiä muiden tavoin.

Ja vähän muuallakin

Kävimme niiden kahden viikon aikana – sateen hieman tauotessa – myös San Marinossa, joka oli minulle tuttu jo kesäkuiselta lomaltani. Ei siellä sellaista ruljanssia ollut kuin kesällä, mutta näytti turisteja riittävän varsinaisen sesongin ulkopuolellakin. Suurin osa oli italialaisia, mutta kuuli siellä välistä ulkomaan kieliäkin. Lähinnä englantia ja saksaa.

Eräänä iltana menimme Senigalliassa yökerho Snoopyyn, joka kuului olevan täynnä maksullisia naisia. Hyvä ohjelma siellä kuitenkin oli. Mieleeni jäivät taitavat kiinalaiset akrobaatit, erityisesti ne naiset, jotka pyörivät pelkän hiuskuontalonsa varassa. Pitääkin olla vahva hiuslaatu. Tuli mieleen luolakausi, jolloin miesten kerrotaan vetäneen naisiaan perässään hiuksista kiskoen.

Liian nopeasti hurahti loma, ja oli edessä sama pitkä junareissu Baseliin, ja sieltä sitten lentäen Tukholman kautta Suomeen.

Paluumatka Suomeen

Olin varannut paikkalipunkin yöjunaan, mutta onnistuttuani lopulta raahautumaan paikalle kuusine kasseineni, näin istuimella nukkuvan pienokaisen, enkä tietenkään hennonut herättää häntä.

Raahasin erään vanhemman puoleisen herrasmiehen avustamana matkatavarani kohti ensimmäisen luokan vaunuja, missä pääsin erään sveitsiläisen herran varaamaan loossiin. Avustajani jäi ulkopuolelle ihailemaan ikkunan läpi meikäläisen profiilia. Kaipa yksin yöllä matkustava nainen on outo ilmestys, jollei suorastaan moraaliltaan arveluttava.

Juna jyskytti eteenpäin, ja ne viisi tuntia tuntuivat tällä kertaa vielä pidemmiltä kuin menomatkalla. Ei siinä juuri nukutuksikaan saanut pieniä torkahduksia lukuun ottamatta, vaikkei kondarikaan tullut häiritsemään ennen kuin jossain kuivakinkuistaan tunnetun Parman puolessa, ja sattuikin olemaan niin mukava tyyppi, että kirjoitti lisämaksun vain välille Parma-Milano.

Jossain vaiheessa osastoon ilmestyi myös junapoliisi, jolle olin erehtynyt hymyilemään ikkunan läpi. Mies kertoi, että eräältä naiselta oli varastettu miljoona liiraa, ja että hän oli tunnistanut rosvon, joka kuitenkin oli päässyt pakenemaan.

Kerrottuani olevani Suomesta, kas kummaa, kun hänen veljelleen ilmaantui oitis suomalainen tyttöystävä. Kaiken kukkuraksi mies ilmestyi äkkiä eteeni siviilipukuisena Milanon asemalla, kun olin tarkistamassa aikataulusta jatkojunan lähtöraidetta. Junani lähtöön oli kolme tuntia, ja mies halusi viedä minut kotiinsa ja melkein loukkaantui, kun en noudattanut kutsua.

Pitkä matka Baselin lentoasemalle sujui vuoroin torkkuen, vuoroin lueskellen lehtiä. Perillä lentoasemalla törmäsin epätavallisen äänekkääseen ja huonosti käyttäytyvään suomalaiseen porukkaan. Jotkut olivat aika jurrissakin. Häpesin heidän puolestaan, ja varoin visusti tuomasta esille suomalaisuuttani.

Saavuin lopulta Helsinkiin ja kotiini Kalliossa kello kolmelta yöllä. Kuinka ollakaan vielä kotona asunut tyttäreni Milli oli sulkenut oven varmuusketjulla, ja jouduin rämpyttämään ovikelloa vaativasti aika pitkään, ennen kuin hän tuli unenpöpperössä avaamaan.

Ei siinä mitään, pistimme pystyyn pikkubileet keskellä yötä. Herkuttelimme Manun mukaani laittamilla panettonella ja spumantella, italialaisella kuohuviinillä. Oli meillä hauskaa kertoessamme toisillemme kuluneiden kahden viikon tapahtumia. Eikä Milli jaksanut mennä aamulla kouluun. (RVC)

PS. Asuin sitten vielä reilut kaksi vuotta Suomessa, mutta kaikki lomani vietin Italiassa, ja myös kaksi kuukautta alkuvuodesta 1984. Olin ottanut kuusi kuukautta virkavapaata Merimies-Unionista, mutta isäni kuoleman takia se supistui kahteen kuukauteen, kun ei heti voinut jättää äitiäni heti yksin. Sitäpaitsi olin luvannut sen isälleni hänen kuolinvuoteellaan. Olin viimeinen omaisista, joka näki hänet elossa.

Italiaan muutin lopullisesti toukokuun alussa 1985.  Enkä ole katunut.   (RVC)

PS. Lue elämästäni Italiassa myös Italiassa-sivulla olevasta artikkelista.