Italiasta

1) Italialainen (runo),  2) Saapasmaasta, 3)  Naisen arkea Italiassa.

o

ITALIALAINEN

Italialainen on sellainen,
joka vastaa kysymättäkin,
voi myös tehdä tyhmiä kysymyksiä
ja ennen kaikkea: vastaa varmasti
vaikka ei tietäisikään.

Jos kysyt italialaiselta tietä,
eksyt varmasti,
sillä jokainen neuvoo herttaisesti
omalla tavallaan.

Italian tasavallan uskotaan
perustuvan työlle,
mutta se on erehdys,
se perustuu rupattelulle,
ja kaikki puhuvat yhtä aikaa.

Italialainen rupattelee aina
ja joka paikassa
ja joka asiasta hänellä on mielipide.
Italialainen on oikea toivehaastateltava.
Jokaisella italialaisella on oma auto ja
jalkapallosta hän näkee uniakin.

© RVC

o

Saapasmaasta

Saapasmaa on tietysti Italia. Näkeehän sen jo kartastakin. Lisäksi sillä on kaksi saarta, Sisilia ja Sardenia, joilla on tietty autonomia. Saaret eivät kuitenkaan muistuta vähääkään palloa, mikä on vahinko. Niin pallohullu kansa kuin italialaiset ovat.

Itse asun Italian saappaan pohkeen korkeimman kohdan tuntumassa, ihan pikkuisen sisämaahan päin. Maakunnan tai läänin nimi on Marche, italiaksi Le Marche, mikä tarkoittaa merkkejä. Läänissä on neljä provinssia. Kotimme on Anconan provinssissa, joka on saanut nimensä läänin pääkaupungin mukaan, jossa on yksi Adrian meren merkittävimmistä satamista.

Nimi Marche on peräisin kaukaisilta ajoilta, jolloin marchelaiset keräsivät veroja vallanpitäjille. Siltä ajalta on peräisin myös sananparsi: Meglio a casa una morta, che un marchigiano alla porta. (Parempi kuollut kotona kuin marchelainen ovella.)

Marche on Italian harvimpaan asuttua seutua, mutta ei sitä tiedä kuinka kauan, sillä britit ja saksalaiset ovat jo keksineet sen loma-asuntojaan varten, kun eivät löydä niitä enää Toscanasta. Marche on kuuluisa myös siitä, että täällä on enemmän museoita pinta-alaa kohti, kuin missään muualla maailmassa. Tosin useimmat niistä ovat kovin pieniä. Täällä on esimerkiksi myös harmonikkamuseo, oikeutetustikin. Onhan tuo soittopeli alunperin täällä keksitty. Jossain vaiheessa tuossa museossa oli ollut myös Lasse Pihlajamaan hanuri, mutta valitettavasti minun vieraillessani siellä, sitä ei enää ollut.

Vaikka Italia on saapasmaa, ei täällä kovin usein näe ihmisiä saappaisiin sonnustautuneina. Silloin tällöin näkee kyllä naisia talvella nahkasaappaissa, joissa on tosiohuet piikkikorot. Niillä kyllä Suomen talvessa lentäisi pian nenälleen. Kauneus tai muodinmukaisuus kun hakkaa usein käytännöllisyyden. Ja usein jopa palellaan kauneuden takia sen sijaan, että pukeuduttaisiin asianmukaisesti. Varsinkin naiset.

Talvellakin liikkuvat usein ohuissa sukissa, eikä päähinettä käytä juuri kukaan. Tosin viime aikoina italiattaret näyttävät oppineen käyttämään pitkiä housuja, varsinkin talvella, jolloin ei hameita näe juuri lainkaan, ainakaan arkisin. Päinvastoin kuin kuvitellaan, Italiassa palelee paljon useammin kuin Suomessa. Jo runoilija Elina Vaarakin kärsi aikoinaan kylmyydestä Roomassa ja vetäytyi läheiseen baariin kirjoittamaan – vuokraemännän pihtaillessa lämmityskustannuksissa.

Itse asun 1700-luvulla rakennetussa historiallisessa talossa, jossa huoneet ovat neljäkin metriä korkeita, ja lämpö menee niin sanotusti harakoille. Talvella kuljenkin sisätiloissa kaikki pässin pökkimät päällä, ja ulos mennessä pukeudun kevyemmin.

Marchessa, Fabrianossa, jossa on paperiteollisuutta ja hyvin antiikkinen paperimuseokin, valmistetaan suomalaisillekin tuttuja Ariston-merkkisiä pesukoneita. Jossain vaiheessa oli Ahströmin paperitehdaskin Ascoli Picenossa. Enimmäkseen Marchessa on kuitenkin pienteollisuutta: huonekaluja, keittiökalusteita, vaatteita, kenkiä ja saappaitakin täällä valmistetaan.

Lisäksi on tietysti elintarviketeollisuutta ja viininviljelyä ja tuotantoa kuten kaikkialla Italiassa. Marchen parhaimpia punaviinejä ovat Rosso Conero ja Lagrima di Morro. Valkoviineistä tunnetaan Suomessakin marchelainen Verdicchio. Kylässämme valmistettu oliiviöljy arvosteltiin joitakin vuosia sitten Italian parhaaksi. (RVC)

NAISEN ARKEA ITALIASSA

Kotini on linnani

Italiassa paetaan yhä useammin kaupunkien hälinää, ilmansaasteita, stressiä ja rikollisuutta maaseudun pieniin asutuskeskuksiin. Sellainen on Marchen läänissä sijaitseva Monte San Vitokin, jonka historialliseen keskustaan muutin 4.  toukokuuta vuonna 1985. Kuvittelin pääseväni eroon oravanpyörästä, johon pienlehden toimitussihteerinä olin joutunut. Täällä minua odottikin ainainen tasapainoilu kirjallisten töiden ja kotitöiden välillä. Ja kun lankoni kuoli autokolarissa pian Italiaan tuloni jälkeen, lankesi huolenpito mieheni iäkkäistä vanhemmista miehelleni ja minulle. Toinen veli asuu Torinossa, eikä vanhoja ihmisiä voi viedä pois juuriltaan. Vanhainkotiin Italiassa menevät vain ne, joilla ei ole omaisia.

Taas minulla oli nelihenkinen perhe, jonka hyvinvointi oli vastuullani. Appivanhempani olivat jo aika vanhuudenhöperöitä ja aluksi minulle ihan vieraita ihmisiä. Tuskin olisin jaksanutkaan ilman mieheni suurenmoista panosta. Mieheni sisaruksista ei juuri apua ollut.

Anoppini kunnioitti minua suuresti ja puhuttelikin pitkään “journalistiksi”. Poikansa kuolemasta hän ei ikinä toipunut. Veli oli pienenä saanut aina tuplasti sen minkä muut, mutta aikuisena hän pitikin hellää huolta äidistään.

Apesta, jolta sain vain yksitavuisia vastauksia, oli vanhemmiten tullut varsinainen puuhamies ja itsepäinen kuin muuli. Jatkuvasti piti vahtia hänen tekemisiään. Kerrankin hän seisoi tikapuilla parvekkeella, jonne oli ne haalinut ties miksi. Kovasti perso viinillekin hän oli mutta sai terveydellisistä syistä tyytyä viinilasilliseen lounaalla.

Meillä ei gourmet-ruokia tehty eikä tehdä vieläkään. Mutta tarvittiin kekseliäisyyttä sellaisten ruokien kehittämisessä, joita anoppini pystyi syömään. Hänellä ei ollut suussaan enää yhtäkään hammasta. Se ei ole harvinaista täällä. Vuoteen 1984 kuka tahansa lääkäri saattoi ruveta “hammaslääkäriksi” erikoistumatta. Hoitomuotona olikin ollut useimmiten hampaiden poisto.

Italialaiset rakastavat ruokaa, ja se valmistetaan perinteiseen tapaan antaumuksella. Ruoka-ajat ovat täällä pyhiä. Ne ovat niin vakiintuneita, että puhelimet käyvät kuumina juuri silloin, koska tiedetään ihmisten yleensä olevan paikalla. Miehet käyvät tavallisesti kotona lounaalla, eikä kouluissa yleensä järjestetä ruokailua.

Televisio-uutisetkin lähetetään lounaan ja illallisen aikoihin. Italiassa oloni alkuajoilta muistan, miten järkytyin kuvaruudun tarjotessa aterian höysteeksi mafian murhia, Firenzen hirviötä ja Achille Lauron kaappausta ja terrori-iskua Rooman lentoasemalla. Se oli hurja vastapaino positiiviselle kulttuurisokille, jonka Italiassa ensin kokee törmätessään joka askeleella kauneuteen, taiteeseen ja historiaan. Suomi tuntui varsinaiselta lintukodolta silloin.

Historian siipien havinaa on kuultavissa myös täällä “linnassani”- 1700-luvulla rakennettu kolmikerroksinen talo oli 1700-luvulla Pyhän Bernhardin veljeskunnan munkkien luostarina ja 1800-luvun alkupuolella sen omisti Napoleon I:n tytärpuoli, prinsessa Hortense, joka oli myös Hollannin kuningatar ja Napoleon III:n äiti.

Mieheni perheellä talo oli ollut yli sadan vuoden ajan. Nykyään Palazzo Cavallarissa asuu meidän kahden lisäksi kolme muuta perhettä. Meillä on viisi isoa huonetta ja keittiö talon pohjakerroksen vasemmalla sivulla ja lähes saman verran kellarissa. Pienessä puutarhassa kukkii keväisin kirsikkapuu. Naapurissa, avaran sisääntulohallin oikealla puolella on terveysasema.

Appivanhempieni kuoltua vuonna 1991 olen järjestänyt oloni mukavaksi. Asunnostamme on tullut lintukotoni ja piilopirttini. Munkkien entisen ruokailusalin puolikkaasta olen saanut avaran työhuoneen. Toinen puolikas on makuuhuoneenamme. Katossa, jonka korkein kohta on neljä metriä lattiapinnasta, on valkoisia ja ruskeita stukko-koristeita, jotka – kuten koko huoneistokin – entisöitiin ohjeitteni mukaan parikymmentä vuotta sitten.

Näissä puitteissa, mahtavien paperivuorten keskellä valmistuvat kirjalliset työni ja Italian suomalaisten Mansikka-lehti ja blogikirjoitukseni. Täältä lähtevät myös e-mailit maailmalle, ja puhelut tyttärilleni Hannoveriin ja Vantaalle, (jossa asuu myös jo avioon ehtinyt tyttärenpoikani), sekä ystävilleni Suomessa. En enää matkustele täällä Italiassa enää kovinkaan usein. Ensimmäisenä vuonna kävin peräti 19 kertaa Roomassa, nykyään enää kerran, pari vuodessa.

Arkeni on edelleen tasapainoilua kirjallisten töiden ja kotitöiden välillä, ja tekemättömiä töitä on aina odottamassa. Kun on paljon tilaa, on paljon siivottavaakin. Ja päivittäin tulee kiire lounaan valmistamisessa, kun miehelläni on vajaat puoli tuntia aikaa ruokailuun. (Tai siis oli aiemmin, sillä hän jäi viime vuoden puolella eläkkeelle.) Onneksi hänellä ei ole ylettömiä, gastronomisia vaatimuksia. (Ja onneksi hän ei vierasta kotitöitäkään.)

Täydellinen lintukoto ei tämäkään talo ole. Huomasin sen syyskuussa 1997 Marchen ja Umbrian maanjäristyksen aikana, kun lattia keinahteli jalkojeni alla ja olo oli kuin avomerellä. Tosin talo ei näyttänyt olevan moksiskaan. Olihan se kestänyt paljon lähempänäkin, Anconassa, sattuneen maanjäristyksen vuonna 1972.

Joitakin vuosia sitten tämä historiallisen suojelun kohteena oleva talo kuitenkin restauroitiin läänin myöntämillä maanjäristysrahoilla. Työ kesti melkein vuoden päivät, ja kuulohermoni olivat tosi kovalla koetuksella.

© RITVA VIERTOLA-CAVALLARI

Päivitetty artikkelista, joka julkaistiin Pirkka-lehdessä toukokuussa 2002