Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for Touko 2008

Avoin kysymys

Tyhjä paperi edessä pöydällä odottamassa on kyllä melkoisen ahdistava, jos sinulla ei ole harmainta aavistusta, mitä siihen kirjoittaisit. Aina siihen asti, kun olet saanut aikaseksi siihen jotakin. Vaikka vain kaksi sanaa. Sekin jo helpottaa, ja monesti mielikuvitus pääsee lentoon.

Aika haastava on tuo Pakinaperjantain yhtälökin: Tyhjä? Valkoinen? Blanko? Loppu? Alku? Piti oikein ottaa esille Nykysuomen sanakirja tuon blanco-sanan kohdalla, vaikka sen valkoiseksi kyllä mielsinkin. Italiassahan sana on bianco , suomeksi valkoinen. Tosin sen merkitys liikekielessä ei ole valkoinen, vaan avoin. Avoin luotto, avoin siirto, avoin valtakirja ja avoin vekseli.

Seuraavaksi kysyin itseltäni, kenelle oikein antaisin tuollaisen avoimen luoton, siirron, valtakirjan tai vekselin. No, tuo viimeinen ei nyt varmaankaan kohdallani tulisi kysymykseen, koska en vekseleitä harrasta. Onneksi ei ole tarvinnut. Enää pitkään aikaan.

Valtakirjan voisin toki antaa esimerkiksi jollekin luotettavalle henkilölle johonkin kokoukseen, jonne en pääsisi itse menemään. Mutta raha-asioissa olisin kyllä paljon tarkempi. Enkä luottaisi juurikaan muihin kuin lähiomaisiini eli mieheeni sekä tyttäriini, jotka itse asiassa ovat isänsä ja mummonsa perittyään minua huomattavasti varakkaampia ainakin, mitä käypään rahaan tulee.

Näitä miettiessäni ajatukseni karkasivat edessä olevaan vanhuuteen. Vanhahan en vielä missään nimessä ole. Ainakaan nykyisen mittapuun mukaan, vaikka olenkin jo jonkin verran ikääntynyt. Ai, että mitenkä paljon olen ikääntynyt? Eihän naiselta sellaista ole lupa kysyä. Tai ei se ainakaan ole eleganttia. Kohteliaisuudesta nyt puhumattakaan.

Mutta mitä tehdä, jos ja kun tulen todella vanhaksi, ja jos saman tien dementia iskee, ja jos olen jäänyt yksin. Kuka meikäläisestä silloin huolehtii? Asia on täysin avoin. Blanko niin kuin oli tämä paperi tai oikeammin kuvaruutu tässä tapauksessa, ennen kuin aloin täyttää paperin näköistä aluetta kuvaruudulla. Siis, kuka minusta sitten huolehtii? Hyvä kysymys! Joku “badante”? Kuten Italiassa kutsutaan yleensä EU:n ulkopuolelta tulleita naisia, jotka hoitavat vanhuksia näiden kodeissa.

Eipä tullut mieleeni silloin 23 vuotta sitten, kun muutin Suomesta tänne Italiaan, että vanheneminen voisi tuottaa tuollaisia ongelmia. Entä jos unohtaisin italian kielen? Eikä kukaan ympäristössäni osaisi suomea. Sellaistahan on sattunut ulkosuomalaisille ikäihmisille. On käynyt jopa niin, että lähiomaisetkaan eivät ole enää ymmärtäneet, mitä muori (tai vaari) on sanonut.

Turhaan eivät ulkosuomalaiset pidä yllä suomi-kouluja lapsilleen. Valitettavasti eivät kuitenkaan kaikki puoliksi suomalaiset lapset opi koskaan suomen kieltä. Jollei lähiympäristössä ole muita suomalaisia, suomen kielen käyttö jää todella vähäiseksi, jopa ihan olemattomaksi. Sanalla sanoen blanco!

Olisi kauheaa, jos kukaan ei ymmärtäisi, mitä sanot, vaikka kuinka huutaisit. Heille, jotka kuulisivat suomenkielisen puheesi, se olisi pelkkä blanko, tyhjä, valkoinen paperi. Vakava ongelma. Se olisi kyllä niin sanoakseni lopun alku. (RVC)

Read Full Post »

… suvi suloinen…

NOSTALGIAA

Taakse
jääneitä
huolettomia
lapsuuden
kesiä
mökillä
ja uimarannalla.
Joita ei takaisin saa.
Kukapa ei niitä ikävöisi.
Täällä kaukana
etelässäkin.
Varsinkin
täällä.
Kun aika
vielä kultaa
ne muistotkin.

(RVC)

Read Full Post »

En koskaan unohda sitä hämminkiä

Joskus tuntuu siltä, että sellaisia asioita, joita ei voi unohtaa, on vaikka kuinka paljon. Vaikka sanotaankin: Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Aika rasistinen sanalasku muuten, sillä asiahan on täsmälleen päinvastoin. Vanhoja pitää muistaa, vanhoja ihmisiä siis. Paljon enemmän kuin yleensä tehdään tänä ikuista nuoruutta ihannoivana aikana. Sen sijaan eräissä muissa kulttuureissa ikäihmisiä kunnioitetaan ja kuunnellaan.

Jostain syystä sellaiset tilanteet, kun on mokannut, jäävät paljon helpommin mieleen kuin hauskat ja onnelliset tapahtumat. Lieneekö se suomalaista synkkämielisyyttä? Tiedä häntä, mutta terveyden kannalta olisi hyvä oppia reagoimaan tyyliin: vesi hanhen selästä. Tietenkään ei pidä mennä toiseen äärimmäisyyteen ja ottaa kaikkea liian kevyesti. Virheistä ja erehdyksistä voi ottaa oppia.

Mutta mennäkseni asiaan eli nostaakseni kissan pöydälle, minun tulisi nyt kertoa, mitä en koskaan unohda. En ole erityisen negatiivinen ihminen tai vaihtoehtoisesti täydellisyyden tavoittelija, mutta jostain syystä mieleeni tulee parikin sellaista kertaa, jolloin olen mokannut oikein rutkasti.

Yksi niistä oli Hämäläis-Osakunnan vuosijuhla, jossa minun piti pitää juhlapuhe. Miettiessäni puheen aihetta minulle tuli mieleen, että sinä keväänä oli tullut kuluneeksi viisi vuotta niin sanotusta Vanhan valtauksesta. Kyseessä oli siis vuoden 1968 tapahtuma, josta ajattelin pitää puheeni, kuten sitten teinkin.

Kardinaalivirheen tein siinä, että arvioin täysin väärin juhlayleisön kokoonpanon. Sinä vuonna oli nimittäin vuosijuhlaa valmistelemassa aika vasemmistolainen porukka, mutta juhlayleisö oli kuitenkin sitä traditionaalista väkeä, joka ei varmastikaan ollut tullut kuuntelemaan puhetta Vanhan valtauksesta, joka kylläkin sinänsä oli aika vaisu jäljittely muiden Euroopan maiden vuoden 1968 kahakoihin verrattuna.

Sitä paitsi olihan valtaus tietyssä mielessä jopa oikeuttettukin. Olihan aika kornia, että pääsy ylioppilastaloksi nimettyyn rakennukseen oli ylioppilailta jollakin lailla rajoitettua. Näin minä sen olin ymmärtänyt. Itse en vuonna 1968 ollut ylioppilaskuvioissa mukana, vaikka olinkin osallistunut Yhdistys 9-nimisen järjestön perustamiskokoukseen.

Olin kaiken kukkuraksi keskustellut puheesta erään tuttuni kanssa, jolla oli paljon radikaalimpi asenne aiheeseen, ja jotenkin eksyin liiallisiin kärjistyksiin. Ei siinä mitään, pidin puheeni, jota seurasi hiirenhiljaisuus. Ja koko juhlan aikana kukaan ei sanonut minulle sanakaan. Ei edes kukaan hengenheimolaisistani. Jopa silloinen aviomieheni vaikeni vielä kotiin tultuammekin. En ole koskaan hävennyt niin hirveästi ja tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin sinä iltana ja yönä, jolloin itkin kuin vesiputous. Väärä puhe väärässä juhlassa. Siinäpä se. Arviointivirhe. Typeryys.

En unohda sitä iltaa ja sen jälkeistä yötä koskaan. (RVC)

Read Full Post »

KAKSIN

Kahvilan pöydällä
koskemattomina
kaksi kahvikuppia
ja kaksi palaa
mansikkakakkua.

Kaksi silmäparia
uppoutuneina toisiinsa
pöydän yli.
Heille maailmassa
ja koko avaruudessa
on olemassa vain
he kaksi.

(RVC)

Read Full Post »

NÄEN VALKEAT OVET

Maailma on karu selli
ja pahat sanat tulevat
ja painavat
minut seinää vasten.
Näen kaikki valkeat ovet
ja sadat silmät
tyhjään tuijottaen.
Ja kun valot sammutetaan,
musta auto ajaa ylitseni.
Aina uudelleen.
(RVC)

Read Full Post »

Ihmisoikeudet

Pääjohtaja

Massiivinen kirjoituspöytä.
Mahonkia. 1800-luvulta.
Valkotukkainen
hymytön fossiili
pöydän takana.
Ikkunasta tuleva
sädekehä olkapäillään.

Tarpeeksi pitkä matka
ovelta pöydän luo
saa kenet tahansa
tuntemaan itsensä
riittävän pieneksi.

(RVC)

Read Full Post »

Muuntautuminen 2

Maantienvärisestä ”ihka aidoksi” blondiksi….

… tai ainakin melkein. Minäpä kerron, kun tämä akka muuntautui ihka oikeaksi blondiksi. Lapset oli pieniä ja olivat mummolassa, kun tarhat oli kiinni heinäkuussa. Meikä tyttö oli vielä nuori silloin. Nuori ja vähän nättikin, tai ainakin nätimpi kuin nyt konsanaan. Siitä on nähkääs jonkun verran aikaa. Tempus fugit. Aika rientää. Ja aina vain nopeammin.

Mutta asiaan, meikä tyttö meni apteekkiin ja osti pullon vetysuperoksiidia… sitä se taisi olla. En muista tarkkaan. Onhan siitä aikaa. Olin jotain 27 silloin. Oli miten oli, kun hieroin sitä litkua päähäni, lähti hiuskuontalostani kaikki väri kerralla. Top tykkänään. Minusta oli tullut blondi, kuin mikäkin Marilyn Monroe.

Kylläpäpä oli perään katsojaa ja lähelle tulijaakin. Hirveä flaksi, jos vain olisi sopiva osunut kohdalle. Ne melkein kuolas. Miehet nääs. Ei sellaista sitä ennen ollut koskaan tapahtunut, eikä sitten myöhemminkään, kun minulla oli taas se tavanomainen maantienvärinen, perussuomalainen kuontalo kuin ennenkin. Paitsi kun kerran laitoin päähäni sellaisen tosi upean vaalean peruukin. Kuoron reissulla pyöri ympärilläni melkein kaikki kuoron tenorit ja bassot. Ja muita likkoja harmitti.

Oli se omalla tavallaan hilpeää nähdä, mikä vaikutus tukan värillä voi olla tuohon niin sanottuun vahvempaan sukupuoleen. Mutta kun sitä menoa jatkui riittävän kauan, alkoi koko homma tympäistä. Ja hermoille käydä. Kun olin isäni ja hänen vaimonsa kanssa Tampereella ulkoilmateatterissa, alkoi ilmestyä keski-ikäisen äijän käsi polvelleni. Aina vain uudelleen, vaikka kuinka pois hätistelin.

Ja kadulla kutsuivat iltapäivä kahville tai iltapalalle. Kyllä ne tuollaiset kutsut tiedetään. En sentään ollut niin yksinkertainen. Blondeistahan on kasapäin vitsejä, miten yksinkertaisia ovat. Tiedä häntä. Nehän varmaan itse kirjoittaa ne jutut. Mutta minähän en ollut edes mikään aito blondi.

Oli miten oli, annoin lopulta hiusten kasvaa oman värisikseen. Oli se vähän jo kyllästyttävääkin se vetysuperoksidilla lotraaminen. Ja kun ei unelmien prinssiäkään löytynyt vielä silloin. Sillä konstilla. Mutta olihan se kokemus. Ihan vieläkin naurattaa…. Olin nuori silloin.

Enää ei muuntautuminen olekaan yhtä helppoa. Vaikka kyllähän muruni ihaileva katse nytkin lämmittää, kun tulen kampaajalta. Kyllä ne ammattinsa osaa siellä. Saavat meikäläisenkin sievistymään. Ihan totta se on. (RVC)

Read Full Post »

Older Posts »