(Etsitkö ehkä vastausta Pakinaperjantain Vätys-haasteeseen, se on osoitteessa: https://ritviecav.wordpress.com/2009/02/21/perjantaipakina/)
Tänä vuonna, tai oikeammin sanottuna viime vuonna, noin viikko sitten, meillä oli kaikista aiemmista jouluista täysin poikkeava joulu. Vietimme näet osan yöstä ensiapuasemalla. Mieheni verensokeri laski alas, enkä saanut häntä millään virkoamaan. Se oli raju kohtaus, ja minua todella pelotti, koska voimani eivät riittäneet pitämään häntä paikallaan, jotta hän ei loukkaisi itseään… Onneksi olimme keittiössä, jossa on onneksi kuitenkin vähemmän vaarallisia huonekaluja kuin olohuoneessa.
Olin yrittänyt antaa hänelle sokeria, siinä juurikaan onnistumatta, ja hän menetti lopulta tajuntansa. Olin siirrellyt kaikkea mahdollisesti särkyvää pois hänen ulottuviltaan, mutta ihan vammoitta ei siitä kuitenkaan selvitty. Otsassa hänellä on yhä muistona mustelma siitä yöstä. Siinä rytäkässä hajosi yksi pöytäkin.
Lopulta soitin hätänumeroon. Paikalle tuli peräti kaksi ambulanssia, ja toisessa oli myös lääkäri, joka määräsi mieheni vietäväksi ensiapuasemalle. Minulta jäi siinä kiireessä laukkukin kotiin, mutta onneksi sentään muistin ottaa mukaan kodin avaimet.
Ensiapuasemalla oli tungosta, ja saimme odottaa aika tovin, ennen kuin mieheni pääsi lääkärintarkastukseen. Viereisessä vuoteessa olleelle miehelle annettiin happea, ja minulle tuli elävästi mieleen isäni viimeiset hetket noin 25 vuotta sitten. Onneksi olin rientänyt töiden jälkeen häntä sairaalaan katsomaan, sillä aamuyöstä hän siirtyi ajasta ikuisuuteen. Niinhän sitä sanotaan.
Ensiapuasemalla ei ollut kyllä jälkeäkään joulusta, ympärillä potilaat valittivat vaivojaan ja kauempana pikkuvauva huusi sydäntä särkevästi äitinsä sylissä. Rassu pieni.
Kun mieheni lopulta pääsi lääkärintarkastukseen, tämän mielestä miestäni ei olisi ollenkaan pitänyt tuoda koko ensiapuasemalle. Koska hänen haavansa olivat kuitenkin vain pinnallisia, ja niiden puhdistaminen olisi lääkärin mielestä riittänyt. Ja sokerin tasokin oli jo noussut. Vähän turhankin paljon. Henkäisimme helpotuksesta, ja poistuimme pihalle odottamaan taksia, joita jouluyönä oli todella vaikea tavoittaa.
Mieheni mustelma vasemman silmäluomen yläpuolella on jo huomattavasti vaalentunut, muttei vielä kokonaan poissa. Tätä joulua en minä ainakaan kovin hevillä unohda. Ja syvällä sydämessäni piileskelee jatkuvasti pieni pelko, vaikka olenkin jo oppinut toimimaan näissä tilanteissa ja useimmiten osaan antaa tarvittavan ensiavun. (RVC)
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 
Teillä oli yllättävä joulu, totta! Tuollaiset tilanteet säikäyttävät kovasti. Kun näkee oman rakkaan voivan huonosti, pieni avuttomuuden tunne hiipii salakavalasti sydämeen. Ja pelkokn.. Onneksi osaat ottaa tilanteen hyvin hallintaan ja hoitaa sen! Ja onneksi ei käynyt pahemmin, kun siinä voi sattua pahastikin. Vaikka joulusta jäi muistoksi vielä hetkeksi mustelma muistuttamaan säikähdyksestä ja koetusta hetkestä.
Tuota tapahtuu myös minulle, verensokeri laskee alas ja pyörryn, tosin minulla ei ole diagnosoitua diabetestä. Se vain laskee ihan yhtäkkiä. Siksi syön joka toinen tunti. Joskus sekään ei pysy tasapainossa vaikka olenkin syönyt, ja yllättää. Onneksi mies on oppinut nopeasti tilanteessa hoidettavat tehtävät, sokeria suuhun, jalat ylös ja ikkunaa auki, jos ikkuna on lähellä, vaatteita löysemmälle.
Onnellista uutta vuotta ja paljon lämpimiä ajatuksia!! -Carolina
Kiitos kommentista, Carolina. Onpa ikävää, että Sinullakin on näitä ongelmia. Olisikohan syytä puhua siitä lääkärin kanssa, tai ehkä olet sen jo tehnytkin. Diabetestä kun on olemassa useampiakin lajeja. Mm. juuri sellainenkin, että verensokeri laskee yllättäen. Sen sijaan se ei nouse liian korkealle, kuten
joskus miehelläni näiden kohtausten jälkeen. Ymmärsinkö oikein?
Eräällä luokkatoverillanikin on juuri sellainen oireyhtymä, että se verensokeri laskee. Joka tapauksessa on hyvä, että hoidat sitä välipaloilla. Ja että miehesi osaa toimia oikein.
Kaikkea hyvää Sinulle ja perheellesi. Pidä huolta itsestäsi.
Olkoon onni osanasi! Lämpimin terveisin Ritva
Voi hurja!!!!
Onneksi tilanne on nyt takanapäin ja
historiaa.
Mutta takuulla sydämeen jää ilkeä tunne tuosta.
Voimia sinne teille molemmille!
Onneksi apu oli lähellä ja onneksi osaat
antaa ensiavun.
*halauksia täältä tuulisesta Suomesta*
Kiitos, Hallatar,
Hurjinta tässä jutussa oli se, että olin sanonut miehelleni jo ennen kohtausta, että mene mittaamaan. Ei mennyt, enkä minä älynnyt tuoda mittaria nenän eteen. Kun veren sokeri laskee, siinä tulee ensin sellainen euforinen vaihe, jolloin on muka niin hyvä olla.
Voi Luoja, onpa tuttu tarina. Minulle on elämäni aikana käynyt viidesti juuri noin (ensimmäisen kerran vuonna 1964 ja viimeksi viime syksynä, jolloin selkäni murtui, ks. blogini juttu Pieni sairaalakertomus). Menetän tajuntani yllättäen ja tietenkin sitten kaadun. Tajunnanmenetystä ennakoi hutera olo, en sanoisi sitä euforiseksi pikemminkin leijuvaksi. Päätäni on tutkittu vimmatusti, mutta vikaa ei ole löytynyt. Neurologin päätelmä on matala verensokeri. Ilmeisesti sokeri voi syystä tai toisesta hujahtaa hetkellisesti liian alas. Diabetesta minulla ei ole. En tiedä voiko matalalla verensokerilla yhdessä matalan verenpaineen kanssa olla jotain yhteisvaikutusta. Nyt pidän aina mukanani glukoositabletteja, jolla veren sokerin pitäisi nousta nopeasti.
Kiitos kommentista Ina, ja pidä huolta itsestäsi!
[…] artikkelit Briljantti-blogi. Minunko? Runotorstain haaste 14.1.2009Ummet ja lammet SAUNASTA…Erilainen joulummeItaliastaMinun tarinaniItaliaanKirjoittajastaJA SILLÄ SIISTI…Yksin oot sinä, ihminen… […]
Loppu hyvin, niin se on pääasia, ettei tullut isompia haavereita. On aivan tosi, että kaikki ne joulut muistaa erittäin hyvin, kun on tapahtunut jotain poikkeavaa, hyvää tai ikävää. Ehkä kauimmin kuitenkin säilyvät mielessä joulun aikaiset ikävät ja murheelliset sattumukset. Monista jouluista meille ei jää käteen mitään erityistä.
Teillä tosiaan oli hurjaakin hurjempi joulu! Onneksi kaikki päättyi lopulta onnellisesti. En tiedä sinusta, mutta minä olisin varmaan ollut aika hysteerinen sinun tilanteessasi. Ennemmin olisin ollut miehen osassa 🙂
Kiitos, kommentista, Aimarii. Olet oikeassa, onneksi ei tullut isompia haavereita. Olen aina peloissani, jos olemme olohuoneessa, kun mieheni verensokeri menee niin alas, että hänelle tulee niitä hurjia tahdottomia liikkeitä. Siellä on niin paljon särkyvää tavaraa, joita sitten siirtää muualle. Ei niiden tavaroiden takia vaan siksi, ettei hän loukkaisi itseään todella pahoin.
Kiitti kommentista Allyalias. Kyllä sitä vähän hysteeriksi tuleekin helposti, mutta kun on pakko toimia, se unohtuu. Ja olen myös aika rutinoitunut jo näissä tilanteissa.
Minä tulen pikemminkin hysteeriseksi, kun hän on vielä tajuissaan ja kieltäytyy ottamasta tarjoamaani leipää, ja sokeria häntä on tosi vaikea saada ottamaan, jos hän on tajuissaan. Sehän on yleensä myrkkyä, mutta näissä tilanteissa se auttaa nopeammin.