Ainakin jonkinlainen kulttuurien yhteentörmäys on lähes väistämätöntä monikulttuurisessa parisuhteessa. Helposti olettaisi, että vierasta kulttuuria edustava puoliso tai partneri olisi näissä asioissa paras neuvoja ja tulkki. Usein niin onkin, muttei läheskään aina. Monesti omassa maassaan asuva henkilö ei välttämättä edes tiedosta oman kulttuurinsa piirteitä, koska hän on sisäistänyt ne pienestä pitäen, ja tietyt normit olevat hänelle itsestään selvyyksiä.
Eikä hän välttämättä tiedosta sitä, miten erilaisessa kulttuuriympäristössä muualta muuttanut puoliso on kasvanut kuin hän itse. Varsinkaan jos hän ei ole edes vieraillut koskaan tämän kotimaassa. Hän saattaa tulla tietoiseksi näistä kulttuurieroista vasta silloin, kun maahanmuuttaja erehtyy tekemään hänen mielestään todella pahan kardinaalivirheen. Sama voi koskea maahanmuuttajapuolisoakin, joka kuitenkin yleensä tutustuu etukäteen tulevaan asuinmaahansa.
Yhteentörmäyksien välttämiseksi olisinkin hyvä, jos molemmat osapuolet tutustuisivat toistensa kulttuureihin ja ainakin tärkeimpiin niissä esiintyviin eroihin. Se saattaisi lieventää maahanmuuttajan kokemaa kulttuurisokkia ja auttaa myös kumppania ymmärtämään, ettei hänen tapansa nähdä asioita ole välttämättä ainoa oikea.
Kun solmii monikulttuurisen avioliiton, joutuu tutustumaan mahdollisesti hyvinkin erilaiseen kulttuuriin, jonka arvot ja käyttäymismallit poikkevat huomattavasti omista opituista. Erilaisten kulttuurien yhteensovittaminen vaatii kummaltakin osapuolelta joustamista ja sopeutumista, mutta se voi olla myös antoisaa.
Jos kuitenkin on kyse kahden täysin erilaisen etnisen kulttuurin arvojen ja normien yhteensovittamisesta, voi molempia tyydyttävän kompromissin saavuttaminen olla melkoisen urakan takana. Jos sitten vain toinen osapuolista joustaa ja antaa periksi, hän tosiasiassa kieltää osan omasta persoonallisuudestaan, ja se on eräänlainen aikapommi parisuhteelle.
Suomalaisen ja länsimaisen naisen ylipäänsä voi olla vaikeaa sopeutua yhteisökeskeisen kulttuurin tapoihin ja normeihin. On vaikeaa hyväksyä sitäkin, että kollektiivisessa kulttuurissa kasvaneelle miehelle puolisoiden välinen suhde on yleensä vähemmän tärkeä ja voimakas kuin hänen suhteensa lapsuuden perheeseensä, erityisesti äitiinsä. Tämä voi tulla esille vasta, jos ja kun pariskunta asuu tämän puolison kotimaassa.
Mies kuuntelee helposti äitinsä neuvoja ja saattaa toimia niiden mukaisesti vaimonsa mielipiteistä täysin välittämättä. Jos ja kun mies usein pitää suhdetta äitiinsä tärkeämpänä kuin suhdetta vaimoonsa, joka puolestaan odottaa olevansa miehelleen tärkein ihminen, on avioliitossa vaikeasti ratkaistava ristiriita.
Yksilökeskeisestä kulttuurista tulevan vaimon tulisikin ennen kaikkea osata valloittaa anoppinsa, mikä ei aina ole helppoa, kun anoppi ja koko sukukin saattaa nähdä erilaisesta kulttuurista tulevan puolison stereotyyppisen negatiivisesti. Koko perheyhteisö saattaa tuntea olonsa jollakin lailla uhatuksi.
Tilannetta saattaisi helpottaa riittävän pitkä maantieteellinen välimatka anopin ja miniän välillä. Suomessa asuminen voisi olla hyvä ratkaisu, mutta toisaalta se saattaisi merkitä vain ongelman ratkaisun lykkäämistä. Kollektiivisessa kulttuurissa kasvaneen yksilön ja hänen primääriryhmänsä välinen side on hyvin vahva. Yksilö on sosiaalistettu tuntemaan vahvaa lojaalisuutta omaa ryhmäänsä kohtaan, mikä jatkuu vielä avioliiton solmimisen jälkeenkin. (RVC)
(Pakinaperjantain haaste: Yhteentörmäys)
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 
Asiaa.
Näitä tuskin moni pohtii etukäteen, rakastuneena uskoo kaiken sujuvan ja järjestyvän tuosta vain.
Se mikä alkuun vaikuttaa ihanan eksoottiselta voi ajan myötä osoittautua varsin rasittavaksi.
Niinkuin esimerkiksi se anoppi.
Hienoa tekstiä, kiitos. Kahden kulttuurin perheessä tosin huomaa, että pientä peräänajoa on silti luvassa vaikka kuinka sivuilleen ja peräpeiliin seuraisikin. Matkan varrelta kun löytyy usein yllättäviä risteyksiä joiden olemassaolosta ei voinut kuvitellakaan.
Elämäntilanteiden muuttuessa joudutaan kulttuurien välisiä eroja aina uudestaan ja uudestaan päivittämään, sekä yhteisiä ajoreittejä sopimaan. Klassisin esimerkki lienee perheen perustaminen, jolloin äidin ja isän roolit jaetaan ja kasvatusperiatteista sovitaan. Isovanhemmuuttakin haluaa jokainen toteuttaa tavallaan. Vähän kuin harjoittelisi liukkaan kelin radalla ajoa, kieli keskellä suuta vaan kun ei äkkijarrutuksesta ole hyötyä.
Mitä välimatkaan tulee saattaakin käydä myös niin, että omasta yhteisöstään etäännytetty puoliso kokee itsensä uhatuksi joutuessaan luopumaan tukijoukoistaan. Varsinkin jos isäntämaan puolisolla on oma vahva sosiaalinen verkkonsa. Silloin voisi olla mukava osata olla kahdessa paikassa samaan aikaan, ei ehkä todennäköinen taito vielä tällä vuosisadalla.
Kiitos, Mk. Tarkoitukseni olikin laittaa sivulle seuraavaksi juttu italialaisista anopeista, mutten vielä löytänyt sitä juttua. Tulossa on.
Kiitos myös itsellesi, Muru. Asiaa haastat.
Hyvä kirjoitus oli, niin myös Murun kommentti. Niin totta, eikä koskaan painoteta tarpeeksi tuota suvun yhtenäisyyttä. Mutta suomalaisten on tosi vaikea edes kuvitella mitä se käytännössä saattaa tarkoittaa, voi sitten vain ihmetellä mikä on oma järjestysnumero miehen tärkeyslistalla, ei ainakaan se ensimmäinen.
Täällä miehet hyvin herkästi riidan tullen vastaavat , että vaimoa voi vaihtaa mutta ei omaa sukuaan. Niin helppoa.
Kiitos kommentista, Sirokko. Noin se monesti on. Itselläni oli kylläkin hiukan erilainen tilanne, mikä toisaalta oli hiukan pettymyskin minulle, koska olin joutunut kasvamaan ainoana (otto)lapsena. Ja minusta sellainen iso perhe olisi ollut mukava.
Tialnne oli erilainen senkin vuoksi, että tulin tänne vasta, kun olin jo täyttänyt 44. Anoppini kunnioitti minua suuresti, ja kutsuikin ensin alkuun minua Giornalistaksi (= toimittaja), kunnes joku sanoi hänelle, että on minulla nimikin. Ja hän kutsuikin minua Ritvaksi, vaikka melkein kaikille italialaisille, miehellenikin, olen Rita. Molemmat appivanhemmat olivat jo pikkasen vanhuuden höperöitä. Ja huolenpitoa tarvitsevia.
Me emme ole olleet mieheni muun suvun kanssa juurikaan tekemisissä anopin ja appiukon kuoltua kolmen kuukauden väliajoin vuonna 1991. Vain yhden sisaren kanssa, joka oli samalla työpaikallakin mieheni kanssa. Nyt ovat molemmat eläkkeellä. (Mieheni vasta parisen viikkoa.) Ja me tapaamme silloin tällöin ja sillä välin soittelemme toisillemme.
Lankoani en ole nähnyt 15 vuoteen. Hän asuu 5 tunnin junamatkan päässä Torinossa ja toinen kälyni 50 kilometrin päässä meiltä. Sen sijaan olemme aika paljon tekemisissä mieheni serkun kanssa, jolla myös on suomalainen vaimo. Ja he asuvat n. 100 metrin päässä meistä. Varsinkin me suomalaiset naiset. Kerhomme puitteissa ja muutenkin.
Tällä puolen rantaa ei ongelmana ole niinkään anopit kuin kälyt, jonkinlainen kilpailutilanne ilmeisesti, ja ulkolaisia kohtaan kateuttakin, kun meillä on vähän eri vapaudet kuin heillä itsellään.
Minulle sukuyhteisö ei ollut ongelma kun olen itselleni lähtöisin suuresta perheestä ja tottunut jakamaan ja sopeutumaan jo Suomessa. Meidän ikäluokkamme ei kai ollut vielä muutenkaan yhtä yksilöhakuista kuin nykyinen sukupolvi, joka on elänyt tavallaan ’suvuttomasti’ jo pienestä pitäen.
Oma anoppini adoptoi minut jo alkumetreiltä ja piti paremmin kuin omia tyttäriään. Nyt on meidän vuoromme huolehtia hänestä. Tämä vanhemmista huolehtiminen on myös yksi piirre jota ei sovi unohtaa. En tiedä miten on Italiassa, mutta täällä se on laissa määrätty, vanhainkotiin ei vanhuksia saa viedä jos vain on lapsia elossa. Meillä tosin asutaan eri kerroksissa, en tiedä sujuisiko miten jos ollenkaan, jos pitäisi jakaa sama huushollikin. Niin joutuvat monet tilanpuutteessa tekemään.
Italiassa vanhainkoteihin menevät vain ne vanhukset,
joilla ei ole ketään omaisia. Itse jouduin heti vuoden kuluttua Italiaan muutostani huolehtimaan mieheni vanhemmista, kun se pojista, jonka hoivissa he olivat olleet kuoli auto-onnettomuudessa.
Oli se aika rankkaa, kun tein vielä juttuja suomalaisiin lehtiinkin, etupäässä uutisia Italiasta, joilla oli aina kova kiire, kun Suomessa kello on tunnin edellä täkäläistä aikaa.
En olisi jaksanutkaan, jollei mieheni olisi tehnyt niin paljon. Emmekä olleet vielä naimisissakaan, kun mieheni ei ollut saanut vielä eroa edellisestä suomalaisesta vaimostaan. Tämä oli muuttanut Suomeen sen jälkeen, kun isänsä oli tehnyt itsemurhan autossaan. Mieheni yritti kyllä jonkin aikaa asua Suomessa, mutta eihän siitä mitään tullut, kun hän oli tämän kauppiasperheen juoksupoikana. Ja kielitiedottomana.
Ja sitten me tutustuimme minun lyhyen kesälomani aikana täällä Italian samettirannikolla tansseissa ja sen jälkeen joka ilta. Minä olin juuri vaihtamassa työpaikka, jossa sitten olinkin vielä kolmisen vuotta, ennen Italiaan muuttoani. Joten harkinta-aikaa jäi riittävästi.
Eron saaminen voimaan Italiassa kesti sitten vuosia, kun asianajaja halusi aina jonkin uuden paperin. Meidät vihittiin sitten täällä kunnantalolla, kun emme halunneet enää odottaa pitempään, eikä minun omaisistani kukaan päässyt todistamaan tapahtunutta. Todistajina olivat mieheni serkku suomalaisen vaimonsa kanssa.
Hyvä pakina.
Kiitos, Oh-show-tah hoi-ne-n!
En edes kommentoi kulttuurien törmäykseen, koska ei ole mitään uutta sanottavaa.
Kysyn vain, että mikä mahtaa olla pakinaperjantain osoite?
Stazzy, Pakinaperjantain osoite on http://leelia.vuodatus.net.
Minakin paasin tanne vihdoin, kun WordPress on vapautetu sensuurista!!!!!
Mielenkiintoinen aihe;)
Minulla oli ”lempea lasku” maahan ja kulttuuriin kun tulin tanne töihin. Mieheni kanssa kylla tavattiin aika pian, ja pidin hanta ”koe-ajalla” kolme vuotta ennenkuin teimme isompia paatöksia tulevaisuudestamme. Nyt yhdessaoloa 15 vuotta:)
Kiitos, Ewe kommentista. Kiva, kun vapauttivat wordpressin.
Ja kiva kun käväisit blogissani. Ja tule toistekin.
Minulle tämä aihe on tällä hetkellä ykkösaihe, koska olen kirjoittamassa ryhmätyönä kirjaa Monikulttuurinen perhe. Saa nähdä milloin se saadaan julkaistua. Kustantaja on Kustannus Arkki. Suuritöinen kirja, jota on jo etukäteen kovasti mainostettu ja lienee odotettukin.
Itse tutustuin nykyiseen mieheeni lomamatkalla, ja olin vielä 3 vuotta Suomessa ennen kuin muutin tänne lopullisesti. Kaksi kertaa vuodessa yleensä kävin täällä. Sunnuntaina lopullisesta muutosta on ehtinyt kulua 23 vuotta. Enkä ole katunut.
Yhteisiä lapsia ei ole, minulla on kaksi tytärtä aikaisemmasta avioliitosta. He ovat jo kauan eläneet omillaan. Toisella on afrikkalainen aviomies Suomessa, ja toinen asuu Saksassa.