Itsenäisyyspäivänä muistuu mieleeni…

….  aina Hiililaiva Malmin haaksirikko

Vuonna 1979,  itsenäisyyspäivän iltana, Hiililaiva Malmilla oltiin merihädässä.   Siis viisitoista vuotta ennen  Estoniaa.  Puolasta Turkuun matkalla olleen hiililaiva Malmin haaksirikko vei mukanaan puolet laivalla olleista 28 henkilöstä.  Uhrien joukossa oli nelihenkinen perhe, jonka isä työskenteli aluksella. Voimakkaat, yli kymmenen metrin korkuiset aallot veivät mukanaan myös perheen kaksi pientä tytärtä.

Tytöt olivat vain muutamia tunteja aikaisemmin  laulaneet iloisesti joululauluja radiosähköttäjän kopissa – koko porukan kuunnellessa liikuttuneina omia lapsiaan ajatellen tai lapsuuttaan muistellen. Ne miehet, jotka koko laivan porukan jouduttua veren varaan yrittivät epätoivoisesti pitää sylissään näitä pikku tyttöjä, eivät varmastikaan unohda sitä koskaan.

Näiden ihmisten taistellessa elämästä ja kuolemasta Itämeren korkeiden aaltojen keskellä,  Suomen julkkikset tanssivat Helsingissä presidentin linnassa Suomen itsenäisyyden  62-vuotiskutsuilla.

Jossain vaiheessa iltaa laiva alkoi kallistua, mutta laivan kippari lykkäsi avunpyytämistä, ja jostain oudosta syystä hän jopa peruutti avunpyynnön tunti sen jälkeen, kun hän se lopulta oli tehnyt. Onneksi ruotsalaiset helikopterilentäjät päättivät  kuitenkin, varmuuden vuoksi, lähteä paikalle tarkistamaan tilanteen.

Haaksirikossa hukkui laivan mukana myös aluksen radiosähköttäjä, jolle jäi kolme pientä lasta,  yksi-, kaksi- ja neljävuotiaat. Eräällä aluksella olivat keränneet varoja sähköttäjän perheelle. Toimin silloin Merimiespalvelutoimiston (MEPAN) Vapaavahti-lehden toimitussihteerinä ja olin opintosihteerin kanssa viemässä niitä rahoja vainajan leskelle. Kolmen pienen isättömäksi jääneen lapsen näkeminen järkytti kovasti mieltäni, varsinkin kun leskeksi jäänyt nainen –  varmaankin lasten takia –  käyttäytyi niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tämä kohtaaminen jäi mieleni pohjalle,  ja jossain vaiheessa se kypsyi ajatukseksi,  että aiheesta voisi tehdä kuunnelman.  Puhuin asiasta myös ystäväni, kulttuuritoimittaja Juha Virkkusen kanssa, joka piti ideaa hyvänä. Niin sitten eräänä päivänä soitinkin Yleisradioon ja sovimme tapaamisesta teatteriosaston silloisen päällikön Mirjam Polkusen kanssa.

Paikalla oli myös ohjaaja  Pertti Salomaa, joka oli erikoistunut nimenomaan dokumenttikuunnelmiin. Hän innostui heti asiasta. Kokenut merenkulkija  Jouko Nisula, jonka tunsin hyvin toimittamani Vapaavahti-lehden avustajana, sai tehtäväkseen haastatella haaksirikosta pelastuneita, jotka hän tunsikin suurin piirtein kaikki jo ennestään. Hän oli toiminut myös ms Lotilan konepäällikkönä, kun olin tutustumassa merenkulkijain elämään Lontooseen matkalla olleella rahtialuksella ja pidin aluksen väelle Merimiespalvelutoimistoa koskevan tiedotustilaisuuden.

Saatuani haltuuni Malmi-laivan haaksirikossa henkiinjääneiden haastattelut sisältävät kasetit, aloin kirjoittaa todellisuuteen perustuvaa dialogia laivan tapahtumista ennen haaksirikkoa.  Itse asiassa kirjoitin myös ihmisistä veden varassa, mutta sitä osaa käsikirjoituksesta ei toteutettu.  Rakensin tarinaa rajusti eläytyen ja kyynelten valuessa paperille. Oli kuin olisin itse ollut siellä mukana.

Viimein kirjoitukseni valmistui ja joutui Salomaan puitavaksi. Hän rakensi sen pohjalta uskomattoman hienon kokonaisuuden, joka koostui  haastattelun pätkistä ja dialogistani sekä tietyistä faktoista. Mukaan tuli myös pikkutyttöjen laulu  radiosähköttäjän kopissa,  sekä tehosteena pieni pätkä Linnan itsenäisyyspäivävastaanotolta.

Kuunnelma lähetettiin radiossa keväällä 1985, kaksi päivää sen jälkeen, kun olin ollut viimeistä päivää töissä Merimies-Unionissa ja Suomessa yleensäkin.  Myöhemmin kuunnelma käännettiin ruotsiksi  ja se esitettiin myös ensin Ruotsin ja myöhemmin Norjankin radiossa.  Syksyllä 1986  se osallistui Yleisradion dokumenttiohjelmia edustavana ohjelmana Prix Italia-kilpailuun Luccassa Italiassa, josta oli silloin jo tullut uusi kotimaani.  (RVC)