…. minä ja miehenikin tavallaan
Erehtyminen on inhimillistä ja virhearvioita voi sattua kenelle tahansa. Ja tottakai niitä on sattunut minullekin. Montakin kertaa. Nyt kuitenkin tuli mieleeni tapaus, jolloin olin itse virhearvion kohteena.
Olin muuttamassa Italiaan, ja niin kuin on ollut monesti tapana sanoa ”miehen perässä”. Siitä tulee ensi vuoden toukokuussa kuluneeksi 25 vuotta. Enkä ole koskaan ollut niin onnellinen elämässäni kuin täällä Italiassa.
Silloin reilut 24 vuotta sitten monet ystävistäni olivat todella onnellisia minun puolestani. Mutta oli niitäkin, joilta sain kuulla: – Eikö Suomesta minulle miestä löytynyt, kun pitää muuttaa Italiaan saakka?
Kysymyksenä se oli kyllä aika huvittava siinä mielessä, että olihan niitä löytynyt, kun olin ehtinyt olla jo pari kertaa naimisissakin. Sitä paitsi olin kolmen vuoden ajan viettänyt kaikki lomani Italiassa. Ja mies oli käväissyt useaan otteeseen Suomessakin. Joten eihän Italiaan muuttoni ollut mikään äkkinäinen päähänpisto.
Sitä paitsi niin sanottuja seka-avioliittoja on aina ollut, niin kauan kun ihmiset ovat matkustaneet maasta toiseen. Joskin se nykyaikana on paljon yleisempää. Ja melkein kaikilla suomalaisillakin on suvussaan joku, joka on avioitunut ulkomaalaisen kanssa.
No, jospa tuo ihmettely olisi ollut ainoa seikka, en varmaankaan tässä kirjoittelisi asiasta. Mutta eräät aiemmin ystävinä pitämäni henkilöt kohtelivat minua jatkossakin kuin jonkinlaista ressukkaa, joka oli langennut italialaisen miehen loukkuun.
Se oli minusta niin ylimielistä, loukkaavaa ja asiatonta käytöstä, varsinkin kun eivät olleet miestä edes koskaan tavanneet. Niinpä minä sitten katkaisinkin tyystin yhteydenpitoni heihin. Viime aikoina olen monesti ajatellut, että olisi mukava nähdä heidän ilmeensä, kun he huomaisivat, miten onnellinen ja tasapainoinen olen nykyään. Ja tutustuttuaan mieheeni heidän olisi pakko myöntää oma virhearvionsa sekä minusta että miehestäni, jota he eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneetkään. (RVC)
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 
Olisivatko vain olleet kateellisia, nuo ns ”ystävät”, joutivatkin jäädä omaan arvoonsa!
Kiitos kommentista, Crane. Olen itse ajatellut samaa. Monesti kadehditaan toisia ihmisiä, vaikkei olisi aihettakaan. Saati sitten, kun jonkin verran aihettakin näyttäisi olleen. Kateudella tekee kuitenkin eniten hallaa itselleen. Eikä kadehtija voi todellakaan olla oikea ystävä. Totta haastat.
Tuo on aika yleinen ajattelutapa, siitä on saanut kuulla vuosikausia ventovierailtakin. Minusta se on asenneongelma, supersuomalaiset pitävät kaikkia etelän miehiä alemman luokan kansalaisina ja heihin langenneita suomalaisnaisia suorastaan tyhminä. Ystäviltä ei kuitenkaan sellaista käytöstä odottaisi, joten eivät ole oikeita ystäviä ne.
Jep. Opiskelutoverit kyllä ovat ymmärtäneet, sillä enhän minä italialaisen miehen kanssa mennyt naimisiin vaan italialaisen arkkitehdin 😉 Siinä on vissi ero. Osalta suvusta on tullut kuittia, että ovat vihaisia kun ei suomalainen mies kelvannut.
Niistä läheisimmistä kurssikavereista yhdellä onkin sitten kanadalainen mies, toisella ranskalainen ja kolmannella ihan tavallinen hurri Inkoosta. Kaikkien penskat kaksikielisiä.
Kiitos kommentista, Sirokko. Monet näistä surkuttelijoista ei vamaan ole yhtään etelän miehiä ikinä tavannutkaan. Vaan luottavta kuulopuheisiin. Eiväthän kaikki suomalaisetkaan ole ihan samasta muotista valettuja. Ja avioituvathan ne suomalaiset miehetkin usein ulkoamalaisten naisten kanssa, mutta eipä heitä kukaan pidä tyhminä!
Arkitehti, minun mieheni ei ole arkkitehti eikä sinne päinkään. Mutta hänellä on prinssin nimi Emanuele Filiberto. Ja isoisänsä oli aikoinaan meidän pikku kunnan ”sindaconakin”! Kaikki minun sukulaiseni ovat häneen ihastuneet.
Kaksikielisyys on suuremmoinen lahja lapsille. Itsekin kasvoin kaksikielisessä kodissa, ja ruotsin läksyjä ei tarvinnut koskaan lukea. Viimeisellä luokalla opettaja lähetti minut ruotsin kokeiden alussa asioilleen, koska minulla ei ikinä mennyt sen rustaamiseen koskaan enempää kuin varttitunti.