MURHEEN MURTAMA MIES
Hän oli syvästi murtunut,
murheen murtama mies,
sielunsa surusta sairas.
Koskaan enää hän ei
kuulisi armaansa
heleää ääntä ja
lempeää laulua
avatessaan kotioven
rankan työpäivän jälkeen.
Hän oli nyt aivan avuton ja
rikkinäinen, mies ilman toivoa.
Mikään ei ollut, eikä olisi koskaan
enää samanlaista. Mikään ei ollut enää
mitään. Miksi et odottanut minua? hän
huusi pohjattomassa epätoivossaan.
(RVC)
Advertisements
Voi miesparkaa! =(
Sanos muuta, Hallatar. Miehet ovat vahvoja, mutta tuossa tilanteessa he ovat usein vieläkin enemmän eksyksissä kuin naiset, joille itkeminen on maailman luonnollisin asia. Kun taas mieheltä ikään kuin vaaditaan vahvuutta. Eikä tosimies itke. Näin oli ainakin ennen.
Miehet eivät myöskään järin helpolla osaa puhua tunteistaan ja sitä kautta helpottaa oloaan. Kodin Kuvalehdessä oli juttu nuorten miesten julmasta maailmasta. Itä-Suomessa on koulu jonka poikaoppilaista 40 on vuosien varrella tappanut itsensä kun tyttöystävä jätti.
Voi tätä miestä! Toivottavasti hän sai jotain ajan kuluessa jotain lohdutusta murtuneeseen elämäänsä.
Murtuma syntyy usein jonkin dramaattisen tapahtuman seurauksena. Tässä runossa mies on jäänyt yksin. Eikä lähtö tunnu kauppaan lähdöltä, tai toisen miehen kanssa lähdöltäkään, vaan tässä vaimo on lähtenyt lopullisesti. Jos kyse olisi erosta, tuskassa olisi mukana kiukkua, nyt vain suurta tuskaa ja surua.
Pidän sanojen alkusoinnuista ja runon muodosta taas. Siinäkin on naisen muisto. Hieno.
Miehellä ei ole helppoa yksin jäätyään, oppisi itkemään, se huuhtoisi tuskaa sydämestä
Natalia, todella järkyttävä tieto. Kun miehen tai miehenalun pitää olla vahva, ei saa näyttää heikkouttaan eikä voi hakea apua. Todella surullista.
Savisuti, jotenkin aika suuri osa miehistä löytää kuitenkin lohduttajan jopa nopeammin kuin naiset yleensä. Ja se on tietysti uusi nainen. Tämä tosiasia viittaa siihen, ettei surutyötä oli tehty loppuun asti, mikä vahvistaisi itsetuntoa tulevien pettymysten varalle. Se on eräänlaista pakoa.
Uuna, kiitos kommentista ja hienosta analyysistä. Kiva, että pidit runosta.
Aimarii, kiitos kommentista. Aloin miettimään sitä, että onko se sittenkään ihan varmaa, ettei mies itkisi ollessaan hetkellisesti yksin eikä kukaan näe hänen itkevän.
Mietin sitä, koska tiedän italialaisen mieheni itkeneen salaa (hän luuli, etten sitä näkisi) veljensä kuolemaa. Vai poikkevatko italialaiset miehet suomalaisista tässä suhteessa? Mene ja tiedä!
Hieno runo. Muistin heti murtunutta kaveriamme:
Ystäväni Marjukka kuoli syöpään hitaasti kitumalla. Hänen miehensä meni surusta hetkeksi sekaisin. Sai ihan lääkkeitäkin.
Sitten hän laittoi kaikki voimansa kodinhoitoon, leipoi (saimme usein kutsun tulla maistamaan piirakkaa!)ja siivosi, aloitti remontinkin.
Hän toimi, kuten naiset. Ei jäänyt paikoilleen.
Nyt hänellä on uusi vaimo. Ja elämä menee eteenpäin.
He käyvät yhdessä hoitamassa Marjukan hautaa.
Helmi, voi miten ihana tapaus. Kiitos, että kerroit sen.
Murheen murtama lopullisen edessä, kaikki on aloitettava alusta. Murtuneenakin.
Miehen on varmaan vaikeampi käsitellä tunteita kuin naisen, sekin on tietysti yksilöllistä. Runossasi on kuvattu hetki lähdön jälkeen, syvä tuska johon ei vielä ole toivoa näkyvissä, mutta ehkä se myöhemmin alkaa orastaa. Murtunut mutta ei vielä taittunut.
Mielenkiintoisia kommentteja täällä oli. Natalian antamat luvut ovat suorastaan uskomattomia, vastapainoksi on tuo Helmin kertoma selviytymistarina. Meitä on moneksi.
Kiitos kommentista, Sirokko. Miehet on yleensä kasvatettu vahvoiksi tyyliin: iso mies ei itke, mutta voivat he silti herkkiäkin olla. Se riippuu niin monesta tekijästä.
Olin tosi yllättynyt näistä kommenteista, ja tämän runoni vastaanotosta.
Ensimmäisestä säkeestä tuli mieleen joku Juice Leskisen biiseistä.. ”hän oli kunnon mies, hän ei puhunut mitään, paitsi minähän en rupea puheita pitään..” Tuo katkelma ei liity runoosi muuten kuin että jotain haikeaa tunnelmaa niissä molemmissa on.
Kiitos kommentista, erikeeper. Kas kun Juicekin on tehnyt laulun tuosta yleisestä suomalaisesta ilmiöstä: miehestä, joka ei puhu. Kun heikkoutta ei saisi osoittaa, vaikka se juuri on heikkoutta, että pitää piilottaa surunsa, ettei työstä sitä prosessia. Ja joskus se voi johtaa välivaltaankin, kun ei muuten saa puretuksi pahaa oloaan.
Kiitos kommentista, Arleena. Olet oikeassa, mutta kaikki eivät siihen pysty. Ainakaan täydellisesti. Ja kun ajattelee sotien jälkeistä aikaa, kaikilla oli surunsa. Eikä ollut vielä saatavissa samalla tavalla ulkopuolista apua kuten tänä päivänä.