Voimia Kauhajoen koulun uhrien läheisille

Noin yksitoista kuukautta sitten järkytyimme Jokelan koulun kammottavista tapahtumista. Minäkin täällä Italiassa ihan kyyneliin asti. Ja taas samanlainen tapaus. Uhreja vain on tällä kertaa enemmän. Kirjoitin silloin mm. seuraavaa: En keksi ainuttakaan sanaa, joilla voisi lohduttaa tuon sokean väkivallan uhreiksi joutuneiden omaisia. En usko, että hyvin helposti löytäisin sanoja myöskään tuon hirvittävän hirmutyön tekijän omaisille.

Kirjoitin silloin Pakinaperjantain Lohtu-teemaan liittyvässä  artikkelissa mm. seuraavaa:

En keksi ainuttakaan sanaa, joilla voisi lohduttaa tuon sokean väkivallan uhreiksi joutuneiden omaisia. En usko, että hyvin helposti löytäisin sanoja myöskään tuon hirvittävän hirmutyön tekijän omaisille.

Siksi ihailenkin suuresti niitä henkilöitä, jotka useimmiten vapaaehtoistyönään ovat auttamassa surun ja järkytyksen murtamia ihmisiä. Joilla on paljon sitä lähimmäisen rakkautta. Tietenkin siinä työssä onkin tärkeämpää ihmisten kuunteleminen  ja läsnäolo kuin lohdutuksen sanat, jotka varmaan kyllä sitten tulevat ihan itsestäänkin, kun ensin autettavan ja auttajan välille syntyy luottamukseen perustuva kontakti.  Uskon, että myös ystävät ja sukulaiset pystyvät tarjoamaan lohtua ja tukea sureville.

Emme me suomalaiset niin kylmiä ole, kuin usein kuvitellaan. Kyllä me osaamme tukea ja tuoda lohtua läheisillemme.  Ja me todella otamme osaa vilpittömästi. Ja kukkaron nyöritkin aukeavat tarvittaessa.  Omalla tavallamme mekin autamme ja tuomme lohtua muillekin kärsiville.  Me vain ilmaisemme itseämme   hiukan eri tavalla, pidättyvämmin kuin esimerkiksi etelän ihmiset vaikkapa Italiassa.

Kulttuurieroista huolimatta me ihmiset eri puolilla maailmaa olemme pohjimmaltamme hämmästyttävän samanlaisia. Ainakin mitä iloon ja suruun, ystävyyteen ja rakkauteen tulee. Me vain ilmaisemme tunteitamme hiukan eri tavoin Suomessa kuin vaikkapa Italiassa tai Afrikassa tai maapallon toisella puolella.

Ja hyviä ja pahoja ihmisiä on joka puolella. Tai ehkä onkin niin kuin Eino Leino kirjoitti: ”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Ja onnettomampi.  Ja kenties hän valehtelee itselleenkin ja kuvittelee olevansa kaikkia muita vahvempi ja kenties parempikin.  Siltä se nyt ainakin näyttää olleen kummassakin tapauksessa. Mutta vaikea sitä on tällaisen ihan tavallisen ihmisen ymmärtää.

Onneksi tästä uudesta tragediasta on nyt ilmeisesti seurauksena se, ettei aseiden kantolupaa ole enää yhtä helppo saada. Mutta pitäisi tehdä jotain muutakin. Ehkä Suomen tulisi muuttua nykyistä yhteisökeskeisemmäksi. Tarkoitan sitä, että ihmiset välittäisivät ja huolehtisivat vähän enemmän toisistaan. Että ketään ei jätettäisi yksin oman onnensa nojaan.  Jolloin ainoa paikka, jossa voi saada huomiota osakseen ja ihailua ja positiivista palautettakin, on internet.

Mistä minä tiedän. Liiallinen yhteisökeskeisyyskin voi olla aika rasittavaa, varsinkin kun on tottunut yksilölliseen vapauteen. Mutta joka tapauksessa tällainen yksilöllinen ”terrorismi” (sitähän se on: terrorismia!) pitäisi saada loppumaan keinolla millä hyvänsä. (RVC)