Olipa sekin kokemus, kun tänä aamuna jäin loukkuun kylpyhuoneeseen.
Kun yritin poistua jatkaakseni nukkumista, ovi ei avautunutkaan.
Aloin etsiä avainta, vaikka eihän tosiasiassa olisi voinut odottaa, että
ovi itsestään menisi lukkoon. Ja vielä ilman avainta. No, mieheni
heräsi kylppäristä tulevaan meteliin, kun olin ihan paniikissa, tai
ainakin melkein yritettyäni turhaan saada ovea auki avaimella, kun se
lopulta löytyi. Ei siitä mitään tullut, kylppärin ovi oli päättänyt
pysyä kiinni.
No, kylppärimme on kadun puolella pohjakerroksessa, minkä vuoksi
ikkunoiden edessä on rautaristikot, etteivät vorot ainakaan sitä kautta
pääsisi meille sisälle. Enkä minäkään siis päässyt ulos ikkunan
kautta. Keksimme, että mieheni menee ulos ikkunan alle, ja minä ojennan
hänelle avaimen. Niin tehtiin, mutta ovi ei murunkaan käsissä auennut.
Ei ollut itku kaukana. Mieheni lähti etsimään apua, ja tuli pian
takaisin erään tuttavamme kanssa, joka totesi melkein heti, että ovi oli
lukkoontunut itsestään, koska se ilmeisesti oli ruosteessa.
Loppujen lopuksi koko ovi jouduttiin irroittamaan kehyksineen, ja sen
jälkeen mieheni lähti ostamaan uutta lukkoa. Olin ollut kylppärin
“vankina” puolitoista tuntia, ja jostain syystä tuosta kokemuksesta
johtunut huono oloni jatkui vielä monta tuntia vapautumiseni jälkeenkin.
Toisaalta ajattelin kauhulla sitäkin, että jos diabeetikkomieheni olisi
jäänyt kylppärin vangiksi, olisin varmaan hyppinyt seinille. Näihin
ajatuksiin minut ohjasi se tosiasia, että miehelläni oli ollut kahtena
edeltäneenä yönä hypoglykemia-kohtaus, ja olin ollut ihan helisemässä
sen asian kanssa. Ensimmäisenä yönä jouduin kutsumaan tänne lääkärinkin,
joka sitten antoi liioitellun määrän sokeriliuosta, jolloin arvot
nousivat tosi korkeisiin lukemiin. Onneksi sain hänet kuitenkin viime
yönä itse virkoamaan. Ja saimme nukkua loppuyön rauhassa. Tai melkein.
Siis tuohon kylppärin ovihaaveriin asti.
Kylppäri on nyt taas kunnossa, tuttavamme laittoi oven taas paikoilleen
iltapäivällä. Kyllä varmasti nyt muistamme aina silloin tällöin öljytä
lukon. No, olihan se sentään kestänyt 21 vuotta ilman voiteluakin.
Ovivanhus. Ja onneksi ei tarvinnut koko ovea rikkoa.
Puolipäivää kuitenkin minulla jatkui vielä epämiellyttävä olo tuon
“seikkailun” takia, mutta nyt alkaa jo helpottaa. Oli se vaan sellainen
kokemus, jonka ei toivoisi toistuvan. (RVC)
PS. Kuten toisesta postauksesta ehkä tiedätte, poistin vahingossa tämän jutun blogistani. Ja samalla ikävä kyllä myös kommentit, joita en kylläkään talaisin saa.
Suurkiitokset JL: lle, jonka ansiosta sain tekstin yllättäen takaisin 🙂
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 