Jatkoksi edelliseen postaukseeni sopii seuraava teksti, joka kertoo kaipuusta syntymämaahan. Se on katkelma ruotsalaisen kirjailijan Ivar Lo-Johanssonin kirjasta ONNI Romaani rakkaudesta maan päällä. Suomennos Elvi Sinervon ja Ilkka Ryömän käsialaa. Tammi 6. painos 1962.
Siirtolaisen sydän
Kun uudelleen näin lapsuuteni maan, ajattelin siirtolaisen sydäntä. Ajattelin kaikkia siirtolaisia, jotka kerran olivat lähteneet maailmalle ja vuosien aikana palavasti ikävöineet kotiin. He olivat kaikki matkustaneet palatakseen, mutta kun he olivat tulleet uuteen maahan, he olivat havainneet, että uusi maa ei suinkaan tarvitse kaipaajia. Oli ollut vain yksi mahdollisuus elää siellä, se, että kokonaan unohti vanhan ja sopeutui uuteen. Jotkut tekivät niin ja menestyivät. Mutta toiset ikävöivät itsensä sairaiksi. He ikävöivät yötä päivää, valveilla ja unessa, he vavahtivat kaipuusta heti, kun lukivat lehdestä sanankin kotimaasta tai näkivät elokuvassa välähdyksenkin siitä.
Heidän kaipuunsa huomasi jo kielestä. Ne, jotka lakkasivat kaipaamasta, oppivat kielen täydellisesti ja unohtivat vanhan. Mutta toisten, kaipaajien, uudestakin kielestä saattoi erottaa, mistä kotimaan osasta he olivat syntyisin. He puhuivat ja kirjoittivat kaipuunsa kieltä. Alussa oli joka kolmas sana vanhan kielen sana, sitten joka seitsemäs, lopulta enää vain joka kahdestoista. Mutta he ajattelivat yhä vanhalla kielellä, eikä se koskaan haihtunut heidän aivoistaan. Sekä ne, jotka olivat sopeutuneet puolittain, että ne, jotka olivat sopeutuneet kokonaan, uneksivat kerran palaavansa alkuperämaahansa. Ja jonakin päivänä he palasivatkin. Ja juuri silloin alkoi vaikeus. Heidänhän oli löydettävä se, mihin olivat kaivanneet takaisin.
Mitä sinä ajattelet? Pingviini kysyi kesken työmme. – Minä ajattelin siirtolaisen sydäntä, vastasin. Keskeytimme työmme. – Miksi me kaipaamme, mitä luulet? Muuttolinnut tuntevat pesimispaikkansa, tiedetään niiden lentäneen takaisin jopa puhkaistuin silmin. Miksi eivät siis ihmiset? Oikeastaanhan ihmisen syntymäpaikka ulottuu maan keskipisteeseen. Se menee kuin kartio maan läpi aina keskukseen saakka. – Niin, sanoi Pingviini. Ihmisellähän on oikeastaan sellainen kiila sydämessään, vaikka useimmat ajattelevatkin vain pintaa. Tunsin samassa pistoksen omassatunnossani. – Entä sinä? Kysyin. Me puhumme koko ajan vain minusta.
– Minullahan ei ole maaperää, jolle palaisin, hän sanoi. Minä palaan sinne, mistä se, jota rakastan, on lähtöisin. – Mutta riittääkö se? – Niinhän naiset ovat tehneet kautta aikojen. Seuranneet sitä, jota ovat rakastaneet. Kai hekin ovat kaivanneet alkuperäänsä, mutta heidän on aina ollut helpompi seurata, heidät on totutettu siihen.
Ivar Lo-Johansson
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 