PERHEPOTRETTI
Järjestäessäni vanhoja valokuvia käteeni osui albumista irronnut perhepotretti – ainoa kuva pikkuveljestäni, joka on säilynyt monissa muutoissa. Se on kalleimpia muistojani.
Pikkuveljeni oli kaikkien rakastama pieni päivänsäde, vallaton veitikka, mutta ei koskaan ilkeä kenellekään. Pian tämän kuvan ottamisen jälkeen hän oli ollut järvellä luistelemassa ja pudonnut jäihin. Sen seurauksena oli ollut keuhkokuume, ja niin hän kuoli eräänä aurinkoisena kevätpäivänä.
Miten paljon surua meidän elämäämme mahtuikaan niihin aikoihin. Ukki oli siirtynyt ajasta ajasta iäisyyteen jo sodan aikana, ja mummini oli nukkunut pois pari vuotta myöhemmin. Enoni, jonka vaimo istuu kuvassa hyvin poissaolevan näköisenä mustassa pitsikauluksisessa leningissään, oli haavoittunut pahasti sodassa keuhkoihin ja kuollut yhdeksän kuukautta ennen kuvan ottamista.
Äitini istuu tädin vieressä kainalossaan pikkusiskoni ja hänen ilmeensä on varovaisen jännittynyt, vaikka vietämme isäni syntymäpäivää; aivan kuin hän pelkäisi, että iloitseminen paljon murheen keskellä saattaisi aiheuttaa lisää surua. Hän on laskenut kätensä sisareni suojaksi, ikään kuin hän olisi aavistanut, että yksi hänen lapsistaan otetaan pian häneltä pois.
Isä istuu nojatuolissaan rauhallisena, ikään kuin suru ei olisi samalla lailla koskettanut häntä. Valokuvaustilanne ja minun tärkeyteni ensimmäisen oman kamerani takana ovat houkutelleet hänen huulilleen vaisun hymyn.
Ainoa iloinen kuvassa on veikeä pikkuveljeni, jonka vaaleille hiuksille lattialamppu on luonut kultaisen sädekehän. Hän seisoo siinä veikeänä ja valmiina uusiin vallattomuuksiin. Hän on viatonta onnea tulvillaan kuin vain siinä iässä voi olla. Miten hyvin hänelle sopikaan tuo nimikin: Onni. (RVC)
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 