Joulupukillakin kristilliset perinteet
Kirjoitan tätä keskellä joulukiireitä, mutta en aio ottaa siitä stressiä. Onneksi olen jo lähettänyt parikymmentä korttia sukulaisille ja ystäville. Ja onneksi suurimmalla osalla ystävistäni on sähköposti, ja internetistä löytää vaikka kuinka nättejä kortteja sekä ”flashin” kanssa että ilman. Kun ei käsialaanikaan voi enää luonnehtia kovin siistiksi. Ja mukaan voi sitten liittää jonkin mukavan runonkin. Muistaminenhan on pääasia.
Kun joulua aletaan nykyään mainostaa jo syyskuussa tai viimeistään lokakuussa, niin ei sen pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Ja ainahan se on samassa kohdassa almanakassakin. Mutta niin siinä vain käy, että joka kerta tulee samanlainen kiire. Ja nyt on joulusiivokin vielä tekemättä. Sellaistahan se on, ja onhan siihen jo ehtinyt tottua. Jospa ottaisi kerrankin rauhallisesti koko joulun.
Monesti asiaohjelmissa saa kuulla, että Babbo Natale (= joulupukki) on se syntipukki, joka kiihottaa ihmisiä kerskakulutukseen. Suomalaisena oikein harmittaa tuollainen puhe, joka vain ilmentää tiettyjen kulttuurierojen ymmärtämättömyyttä ja silkkaa tietämättömyyttäkin. Joskus se menee jopa äärimmäisyyksiin. Jotkut italialaiset ovat jopa onnitelleet täkäläisiä suomalaisia siitä, että saavat viettää täällä Italiassa ensimmäistä kristillistä joulua.
Tosiasiassa joulupukillakin on kristilliset juuret. Keski-Euroopassahan Pyhä Nikolaus jakeli lahjoja hyville lapsille ja uhkaili pahoja risulla jo 1500-luvulla. Nikolaus-piispasta tuli aikaa myöten maallisempi joulupukkihahmo, joka vaikutti myös pohjoismaisen joulupukkitradition syntymiseen.
Eiköhän se ole ihmisten korvien välissä se kerskakulutus. Miten voidaan syyttää nykyisestä kulutushysteriasta Joulupukkia, jonka juuret ovat paitsi kristillisessä perinteessä myös vanhassa suomalaisessa kansanperinteessä: kotitontussa, jonka jo keskiajalla uskottiin asustelevan riihissä ja jyväaitoissa. Sen sanottiin torjuvan vauriot ja toimittaneen monta hyvää ollessaan suopealla mielellä. Mutta loukkaantuneena se rupesi meluamaan. Sitä siis piti tavallaan lahjoa.
Erilainen joulupukki kehittyi joululahjojen jakelijaksi ja tontut joulu-ukon apulaisiksi vähitellen. Ruotsissa niistä kertoi ensimmäisenä vuonna 1871 Viktor Rydberg joulukertomuksessaan, joka ilmestyi Juhani Ahon suomentamana ”Pikku Simon seikkailut jouluiltana”-nimisenä kirjasena vuonna 1895.
Leea Virtanen puolestaan kertoo kirjassaan Onni yksillä (SKS 1984), miten alasatakuntalaiseen tapaan johonkin taloon ilmestyi Joulupukki. Tämä oli kuitenkin täysin erilainen kuin nykyinen lahjoja jakeleva satuhahmo. Pukki sai lapset kirkumaan ja vanhemmat nauramaan: sillä oli kuivuneesta tervasta valmistettu loistava naamio, nurinpäin käännetty karvahattu, turkki, luokin toisessa päässä pukinsarvipari, saunavasta häntänä. Mies, joka esitti pukkia, puski kaikkia, jotka sai käsiinsä ja roiskutti vettä hännällään katselijoiden päälle. Hurjaa menoa siis, jonka päälle sitten vaadittiin kestitystä. Jollei sitä tullut, saatiin kuulla pahoja toivotuksia jollei pahempaakin.
Joululahjojen jako on Suomessa ollut myöhäistä perinnettä. Korvatunturin joulupukin keksimisestäkin on kulunut jo 82 vuotta. Radion lastentunnilla Markus-setä ilmoitti vuonna 1927, että joulupukki asuu Korvatunturilla. Seen jälkeen aikuiset alkoivatkin pukeutua joulupukeiksi. Sitä ennen oli lahjat vain heitetty ovenraosta sisään. Tosin niin tehtiin meilläkin kotona monta kertaa vielä 1950- ja 1960-luvullakin. Ja varmaan monessa muussakin perheessä.
Korvatunturin Joulupukin keksimisestä on siis tänä vuonna kulunut 82 vuotta. Vaikka tietysti Joulupukki on paljon vanhempi, ja sitäkään eivät kaikki italialaiset tiedä, että hän on naimisissa, ja että hänellä on koko liuta lapsiakin, jotka ahertavat pukin pajassa. Minä ainakin uskon joulupukkiin. Sitä paitsi olen käynyt häntä tapaamassa, ja hän puhui italiaakin suomen lisäksi.
Näyttää siltä kuin joillakin italialaisilla olisi todella jotain hampaankolossa joulupukkia vastaan. Sanovat jopa, että on väärin puhua joulupukista lapsille, koska häntä muka ei ole olemassa. Parasta on vastata siihen kuten meidän Suomi-kerhon nykyinen puheenjohtaja, Marjo, että takuulla on olemassa. Rovaniemellä on mies, jonka työnä on olla joulupukki.
Rikas suomalainen jouluperinne
Myös Onni yksillä-kirjan kirjoittaja pitää arveluttavana sitä, että joulusta tehdään kilttien lasten palkitsemispäivä, ja toteaa jouluevankeliumin sanoman siinä kääntyvän päälaelleen. Hänen mielestään vieraasta kulttuurista tuleva ihmettelisi suomalaisessa jouluperinteessä ilmeneviä sekalaisia symboleita, jotka pohjautuvat erilaisiin aatekerrostumiin ja ovat jopa ristiriidassa keskenään.
Mielestäni ei kannata olla liian tiukkapipoinen. Suomalaisen joulun ihanuus on juuri siinä symbolien runsaudessa. Sieltä jokainen voi valita omansa: joko värikkäämmän tai yksinkertaisemman. Halutessaan voi hankkia vaikkapa vain joulutähden ja kynttilöitä, jotka luovat tunnelman siinä missä joulukuusi ja täällä paljon harrastetut välkkyvät sähkövalot. Ja onhan meillä suomalaisilla ne maailman ihanimmat joululaulut. Ilman niitä ei joulu kyllä tuntuisi miltään, vaikka olisi kasapäin lahjoja.
Oi lapsuuden joulu,
vielä sun juhlaas salaa
käyn takaisin elämän
sumean, mutkaisen tien.
Miten sokaissut kirkkaan
lapsensilmäni lien,
sinun kynttiläs lempeät
vielä sen kalvossa palaa.
Koen vieläkin riemusi
ylitseläikkyvän ja ihmettä
katselen puhtaan syntymän,
teen rinnassa rauhalle,
rakkaudelle alaa.
(Kaarlo Sarkia: Lapsuuden joulu)
Kyllä minä sitä suomalaista joulua olen täällä Italiassa kaivannutkin, mutta tuskin se olisi kuitenkaan enää samanlaista kuin joskus lapsena tai nuorena. Mutta haikeata se on, kun vanhemmat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen ja jälkikasvukin jouluna hajallaan. Tänäkin vuonna Suomessa, Saksassa ja Guineassa.
o
Kun en tiedä, kerkiänkö enää kirjoittamaan tähän blogiin ennen joulua, toivotan tässä samalla kaikille lukijoilleni:
Oikein antoisaa joulua kaikille kilteille lapsille ja aikuisillekin!
Ritva Viertola-Cavallari
🙂
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 