Alibi hiljaisuuteeni…

Sain jo vähän moitteita Katjalta, kun blogini ei ollut päivittynyt pariin viikkoon.  Minulla oli kuitenkin mielestäni hyvä alibi, koska luokseni tänne Italiaan tuli pitkäaikaisin ystävättäreni Monika, joka ei ollut täällä meillä käynyt vielä koskaan.  Viime vuonna hän jäi leskeksi miehestään,  jonka kanssa hän ehti elää peräti 46 vuotta. Yhdessä he kiertelivät maailmaa, mutta tänne meille eivät olleet koskaan ”eksyneet”.  Tosin olivat olleet lomailemassa Senigalliassa samana kesänä, kun minä tutustuin nykyiseen mieheeni, Manuun.

Mieheni ja minä halusimme tarjota Monikalle mahdollisimman mukavan loman täällä Italian Marchessa.  Siihen kuului myös kämpän järjestäminen vierailukuntoon.  Myöskin siitä syystä, että hän on tarjonnut kaupunkiasuntonsa käyttöömme, kun käymme Suomessa, mistä olemme ylen kiitollisia.   Majailimme siellä jo viime vuonna.

Meillä oli oikein mukava viikko. Kävimme mm. Loretossa, jossa on mahtava katedraali upeine taideteoksineen italialaiseen tyyliin.  Se saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi, mikä varmaan on ollut tarkoituskin. Paikka on Louvren veroinen pyhiinvaelluspaikka, jonne sairaat tulevat hakemaan parannusta vaivoihinsa,  ja monet ovat saaneetkin.

Katedraali on myös taiteellisesti arvokas.  Siellä on upeiden frescojen lisäksi  pääalttarin takana pieni huone, jonka seinät on ainakin legendan mukaan rakennettu Jeesuksen äidin, Marian, lapsuuden kodin kivistä, jotka – legendan mukaan – enkelit toivat Loretoon.   (On mahdollista, että  ne toikin Angeli-niminen perhe, mutta legenda on monille uskovaisille totta.)

Lisäksi kävimme myös Senigalliassa kävelemässä. Paikka oli Monikalle tuttu,  kuten jo totesin.  Minulle ja miehelleni se on aivan erityisen tärkeä paikka, koska tapasimme siellä ensimmäisen kerran pyöreässä, osin meren päällä olevassa rakennuksessa, jonka nimi on Rotonda (=pyöreä).  Viimeisenä iltana veimme Monikan ravintolaan, jossa tarjosimme hänelle hienon kalaillallisen.

Oli todella mukavaa muistella menneitä lapsuuden ajoilta ja vähän myöhemmiltäkin vuosilta.  En muista Monikan koskaan jutelleen niin paljon,  kun hänen edesmennyt puolisonsa oli mukana.  Uskon, että puhuminen teki hänelle hyvää.  Ikävä on kova,  mutta muistot auttavat,  joskin ne voivat tuoda myös kyyneleet silmiin. Mutta surutyö on tehtävä,  ja ajan kanssa tulee varmaan myös kiitollisuus siitä, että sai elää niin pitkän ja onnellisen avioliiton.  Sellaiset alkavat nykyään olla olla kovin harvinaisia.

Monikan lähdettyä minulla alkoi valmistautuminen Italian suomalaisyhdistysten vuositapaamiseen. Oikein hyvin järjestetty ja antoisa kokous pidettiin Ascoli Picenossa lauantaina.  Kaunis kaupunki, johon itse en ehtinyt pahemmin tutustumaan, mutta mieheni kierteli siellä katselemassa nähtävyyksiä kuten muutkin puolisot.   Italian suomalaisten yhdistyselämä on kovin naisvaltaista. Onhan Italiassa asuvista suomalaisista yli 70 prosenttia naisia.  (RVC)