…. kuten lasikin
Meillä
oli ensin alkuun
niin hauskaa. Soitit
ihanasti pianoa, ja minä
lauleskelin. Osasit olla niin
viehättävä. Se oli mahtavaa
niin kauan kun sitä kesti.
Ja sinun lasisilmääsi
silmälasien
takana
tuskin
huomasin, kun
näit hyvin minutkin.
Mutta avioliitossa muutuit
pian isäsi kaltaiseksi, joka
hakkasi vaimoaan milloin
mistäkin mitättömästäkin
syystä tai vain varmuuden
vuoksikin. Eihän sellaista
elämää voinut jatkaa
lastenkaan
vuoksi.
Erosimme.
Toista vaimoasi
kohtelit jos mahdollista
vieläkin kurjemmin. Kertoi
hautajaistesi jälkeen tyttärieni
velipuoli. Ei ole helppoa unohtaa
haavoja kehossa ja etenkään sielun
syövereissä. Mutta vuosikymmenien
jälkeen haluan muistaa vain ne harvat
hienot
hetket.
(RVC)
PS. Tämä on toinen vastaukseni Runotorstain Lasi-haasteeseen.
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 
Tämä lienee traagisuudessaan vaikea teksti kommentoitavaksi. Ja ehkä vähän outokin runon sisällöksi.
Sulla oli kaunis runo, ja koskettava, ja tänä päivänä niin tottakin monessa perheessä!
Mutta onneksi sinä muistat ne kauniit hetket vieläkin, vaikka niitä olikin ehkä vähän!
Kiitos kommentista, Harakka. Siitä on niin pitkä aika, että haavat ovat jo umpeutuneet. Ja paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Ja usein sitä pahoinvointia puretaan toiseen. Ei se ole oikein, mutta
kaikki me erehdymme. Onneksi useimmilla ihmisillä on taito unohtaa ikävät asiat.