Pitkän hajallaan asumisen seurauksena meille suomalaisille näyttäisi kehittyneen jonkinlainen, näkymätön kilpi tai panssari, joka ilmenee erityisesti suhteessa tuntemattomiin ihmisiin, suomalaisiinkin. Paitsi ehkä karjalaisille. Tuo tapa näyttäisi säilyneen kerrostaloyhdyskuntiinkin, joissa naapureita usein nippa nappa tervehditään vastaan tullessa. Ja on mahdollista asua jopa kuukausia kerrostalossa näkemättä vilahdustakaan yhdestäkään naapurista.
Opiskelija-asuntoloissa sentään tuntuisi olevan toisenlainen meininki. Mistä lie johtuukaan? Muistan hyvin sen yliopistoajoiltani, kun asuimme Ida Aalbergin tien opiskelija-asuntolassa. Siellähän vietettiin kaikenlaisia yhteisiä illanviettoja, pelattiin lentopalloa pihalla ja oltiin muutenkin jatkuvassa kanssakäymisessä naapureiden kanssa. Varsinkin asuntolan perhesiivessä, jossa myös asukkaat vaihtuivat harvempaan tahtiin.
Poikkeuksen tästä säännöstä näyttäisivät muodostavan myös ikääntyneemmät ihmiset. Asuessani jonkin aikaa Kolmannella linjalla Helsingissä, siellä asuvat eläkeläiset näyttivät olevan liiankin kiinnostuneita naapureistaan. Muun muassa eräs pappa kertoi minulle rapussa häneen törmätessäni, että huonokuntoisena ostamassani asunnossa oli käynyt jatkuvasti iso liuta miehiä.
Mahdollisesti hän laski myös minun aikanani siellä poikenneet henkilöt, erityisesti mieshenkilöt. Tapani mukaan olin pyytänyt remonttiapua ystäviltäni, kuten edellisessäkin kämpässäni Fleminginkadulla. Ja onneksi ystäväpiiriini kuului henkilöitä, jotka eivät pelänneet tarttua pensseleihin ja muihin työkaluihin.
Kuten Jorma Etto runossaan toteaa: (Sellaisella) suomalaisella on aina kaveri ja se kaveri on suomalainen. Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään, ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.
Tosin voisin lisätä tuohon yhden erottajan, joka on maastamuutto. On mahdotonta pitää yllä yhteyttä kaikkiin ystäviin ja kavereihin, kun asuu ulkomailla. Aluksi sitä yritin, kun tulin lomalle Suomeen yksin mieheni jäädessä hoitamaan ikääntyneitä vanhempiaan. Ja juoksin tapaamisesta toiseen. Se oli rankkaa.
Nykyisin voin valitettavasti tavata vain kourallisen, pitkäaikaisimpia ystäviäni Suomen reissuillani. Olosuhteiden pakosta. Enkä siis ole kasvattanut itselleni mitään uutta panssaria. Ja toisaalta eivät monet vanhoista kavereista ota yhteyttä minunkaan. Ja mikä vielä merkille pantavampaa: eivät he tapaile toisiaankaan poissaollessani.
Kun vertailen suomalaisia italialaisiin, on pakko todeta, että italialaisilla ei sellaista panssaria juurikaan näyttäisi olevan. Paitsi roomalaisilla ja kaikilla muillakin ehkä – ainakin jonkin verran Euroopan ulkopuolisiin maahanmuuttajiin nähden. Italialainen näyttäisi olevan hyvinkin seurallinen ja yleensä erittäin sanavalmis, siinä missä moni suomalainen avaa sanaisen arkkunsa usein vasta parin paukun jälkeen.
Mutta jos tuntemattomana ulkomaalaisena yrität edetä henkilökohtaisiin asioihin, törmäät melko varmasti panssariin, josta luovutaan vasta, kun on opittu tuntemaan toinen paremmin ja koettu luottamuksen arvoiseksi. Tosin tuossa prosessissa auttaa paljon, jos olet avioitunut italialaisen kanssa, jonka ystäväpiiri hyväksyy sinut siekailematta välittömästi. Ainakin meikäläisen kokemuksen mukaan. (RVC)
Pakinaperjantain Panssari tai Kilpi-haaste
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 
Voi niin!
Oikeiden panssarien lisäksi
on vielä ihmisten omat ennakkopanssariluulot.
Hieno pakina jälleen Ritviecav!
Hyvin ja todesti pakistu.
Melkein koko ikäni kerrostalossa asuneena (noin 10 v muuten samaisella Kolmannella linjalla) tiedän että ihmisiä vilisee mutta kukaan ei tunne ketään. Mietin tuon pakinasi jälkeen, että onko niin ollut aina. Epäilen ettei.
Minulle tuli mieleen vaarini, joka kahdella kielellä vaikenemisen sijaan puhua hölötti kolmella, oli kloppina oppinut stadin kaduilla venättäkin.
Kun muutin vaarivainaan asuntoon, sain perinnöksi myös naapuruston. Minulle on aina ollut helppoa aloittaa smalltalk tuntemattomien kanssa, vaikka täällä Tuppulassa kyllä huomaa sen etteivät ihmiset ole tottuneet olemaan tekemisissä henkilöiden kanssa, joiden sukutaustaa eivät tunne. Varmaan sama juttu kaikissa tuppuloissa, ellei sitten niin pienissä paikoissa jossa mummot tulevat tarjoamaan omasta puustaan mandariineja piazzalle saapuneelle ihan oikealle mustalle neekerille 😉 – tai banaaneja toubabille?
Kiitos kommentista, Hallatar. Totta, nehän ne juuri panssaroivat ihmisiä, ennakkoluulot.
Kiitos kommentista, Erikeeper. Minustakin tuntuu siltä, ettei niin ole aina ollut. Asuessani aikoinaan lapsena Pursimiehenkadulla, kävin jopa pimputtelemassa pianoa naapurimme luona. Heidän tyttärensä oli tunnettu laulajatar Sinikka Koskela. Ja minäkin haaveilin siihen aikaan laulajattaren urasta.
Arkitehti, ei minullakaan ole ollut vaikeuksia aloittaa keskustelu tuntemattomien kanssa. Ehkä toimittajan ammatista johtuen. Tosin täällä pikkukylässä olen pitänyt hiukan välimatkaa ihmisiin lähinnä työrauhan vuoksi, vaikka muuten olenkin aika sosiaalinen henkilö.
Ihmiset itse tekee ennakkoluuloillaan ja estoillaan melkoisia panssareita itseään suojaamaan tai ikävä kyllä eristämään.
Minäkin olen asunut jonkun aikaa Kolmannella linjalla! Kuuskytluvun lopulla. En tuntenut ketään, ujo maalaistyttö Hesassa. Porukkaa paljon, mutta yksinäisyyttä tunsin. Vuosia olen koettanut turhia panssareitani purkaa. Kyllä ne lujassa on.
Sinun pakinasi on hienon monipuolinen
Kolmatta linjaa takaisin, kuljen kerran … ja miten se nyt jatkuikaan se laulu. Kiitos kommentista, Aimarii. Voin hyvin kuvitella tuon yksinäisyyden oudossa paikassa. Voi ne panssarit välistä olla tarpeenkin.
Itse olen ollut monesti liiankin avoin, ja joutunut pettymään joissakin ilmissuhteissa. Sitä kai sattuu vähän kaikille.
Kiva tarina. Itse kuulun varmasti siihen suureen suomalaiseen joukkoon jolle smalltalkki ei niin vain heleposti suju. Nuoruudessani asuin vuodenverran savolaisten keskellä ja aluksi oli kovinkin mukavaa kun hämäläisenäkin tuli tunne että kivaa kun jutustelu sujuu kuin itestään. Pintaa syvemmälle mentäessä vastaan tuli kuiteskin useimmiten se supisuomalainen muuri, savolaisittain vain eli juttua jutun perään. Lämpösten maiden ihmisten kanssa kokemukseni ovat hiukan samansuuntaisia hienoisella lisäyksellä. Jos liikutaan oikein syvällises ja henkilökohtaises asiassa ja semmoises tuleekin ristiriitaa niin tulistumisnopeudessa savolainenkin jää toiseksi 🙂
Kiitos kommentista, John. Niinpä, näillä täällä etelässä riittää sitä tempperamenttia. Ja reaktionopeuskin on merkittävä. Esim. italialaisen ja suomalaisen eron näkee jo siinäkin, että täkäläiset puhuvat toisen puheen päälle, kun taas suomalainen pitää yleensä pienen tauon toisen puheen jälkeen, jolloin täkäläiset ajattelevat, ettei tuo aikonutkaan sanoa mitään.