Haasteena tällä kertaa tekstilaina:
”Kunpa nykyaikainen tiede keksisi lääkkeen, joka saisi ajan tuntumaan paljon pidemmältä, niin kuin se tuntui lapsena. Mikä upea lääke. Vuosi tuntuisi vuodelta, eikä kymmeneltä minuutilta. Aikuisuus tuntuisi pitkältä ja täyteläiseltä, eikä joltakin holtittomalta tivoliajelulta. Kuka haluaisi tällaista lääkettä? Vanhemmat ihmiset varmaankin – sellaiset, joiden kuluvan ajan taju on polkaissut kaasupoljinta.
Ja pitäisi kai keksiä myös lääke, jolla on vastakkainen vaikutus. —”
(Dennis Coupland: Eleanor Rigby. Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2007, suom. Katja Rosvall.)
Tempus fugit
Odottavan
aika on aina pitkä
ikään katsomatta. Ei
siinä kaasupoljinkaan
auta. Mutta se mitä
odotit, jää heti
taakse tultuaan.
Ei sille mitään mahda.
Mutta jos ei ole mitään
odottamisen arvoista,
on elämä tosi tylsää.
Ja kun tosi kauan
ja vanhaksi elät,
ja ystävät kaikki
kaikonneet,
ja jäljellä vain muistojesi
sillat, eikä elämältä ole enää
mitään uutta odotettavissa,
niin aika tuntuu tosi pitkältä
silloinkin. Liian pitkältä,
ja haluat kenties jo
ehkä itsekin sinne:
muistojen joukkoon.
(RVC)
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 
Niin se aika meiltä karkaa. Hiekka tiimalasissa. Aina se käännetään uudestaan ja uusi odotus alkaa.
Kiitos kommentista, Erikeeper. Tosiaan, sellaista se on.
Minullekin tuli mieleen ajan valuminen. Muistot kertauttavat ajan.
Todella kaunis runo.
Kiitos kommentista, Arleena. Niin se on. Tuon runon muoto sopi paremmin kuin ensin tajusinkaan tuohon runoon.
Kiitos, Heli, kiva kun pidit siitä.
Tiimalasi voisi olla runon muotokin, minä näen siinä ihmishahmon – ja runon sisältöönhän sekin sopii.
Tuima, minäkin näin siinä ensin ihmishahmon.
Noinhan se aika meitä kohtelee, pysähtymättä.
Kivasti runoiltu.
Tiimalasin ja odotuksen yhteys herätti merkillisiä mielikuvia.
Odottavan aika on pitkää, ihminen on malttamaton, odottaa että lasillinen hiekkaa valuisi loppuun ja voisi jo kääntää tiimalasin uuteen alkuun, aina vain uudestaan vaikka samaankin. Kun tarpeeksi kauan on käännellyt huomaa ettei ole enää mitään uutta odotettavissa, ei käännäkään enää tiimalasia. Ei tapahdu mitään, mutta ei se hiekka siitä mihinkään häviä pysyy vain paikallaan. Siinä sitten vain odottaa että tapahtuisi jotakin, kunnes joku muu kääntää lasin…
Tästä tuli jotenkin hirveän surullinen olo.
Kiitos, John. Niinhän se on: aika on armoton.
Sirokko, voi sentäs. Olen pahoillani, mutta surullistahan se on. Muistan, miten yksi tädeistäni, jolta oli näkö ja kuulokin jo melkein mennyt, toisti moneen otteeseen, kun hänet viimeksi näin: Miksi en jo pääse pois?! Se oli todella järkyttävää. Eikä hän ollut edes yksin, mutta varmaan tunsi myös olevansa toisten vaivana.
Paluumatka on aina menomatkaa lyhempi, paitsi ihmiselämässä. Putkahti vain mieleen kommentiksi.
Asiaa haastat, Helanes.
Isoäitini teki juuri noin, toivoi jo vuoronsa tulevan, hyvästeli minut joka kesä lopullisesti… en sitä tietoisesti ajatellut kun kommentoin mutta nyt kun sanoit, se kai tästä niin surullisen tekikin, kauan sitten haudatut muistot nousivat esiin. Surullista mutta teki hyvää muistaa ihan tietoisestikin. Kiitos siitä.
Sirokko, varmaankin oli hyvä, että muistit sen. Olisi voinut jäädä vaivaamaan muuten.
Kun luin kommenttisi, tuli mieleeni, että myös ottoäitini kohdalla oli varmaankin näin. Hän eli 92-vuotiaaksi, ja oli melkein kuuro, melkein sokea ja puoli nenääkin oli viety. Hän joutui lopulta olemaan yhdeksän kuukautta avuttomana vanhuksena sairaalassa. Ja viimeisen kerran, kun hänet näin, ei hän sanonut sanaakaan, puristi vain kädestä. Ja minäkin menin täysin takalukkoon niin, etten minäkään saanut sanotuksi juuri mitään.
Haastan sinut kirjoittamaan aiheesta
http://arkitehti.wordpress.com/2008/11/22/rasismista/
Tuli tässä mieleen, että runon ulkonainen hahmo saakin olla hiukan epämääräinen ja eri lailla tulkittavissa, kuten itse runokin. Niin että kukin voi tulkita sen omien kokemustensa ja mieltymystensä mukaan. Vai mitä tuumitte?
Muistojen joukkoon. Se nyt tuntuu jo ihan liian hyvältä.
Oh-show-tah-hoi-ne-ne, eiköhän kaikilla ole, tai ainakin useimmilla, joku, joka muistaa. Ja ihminen on sitten vasta ihan kokonaan poissa, kun ei ole enää ketään, joka hänet muistaisi.
Arkitehti, menee kyllä vähän enemmän aikaa vastata tuohon rasismi-haasteeseesi. Aihe on tärkeä ja samalla vaikea. Enkä haluaisi toistaa toisten sanomisia.