Pakinaperjantain haaste

En koskaan unohda sitä hämminkiä

Joskus tuntuu siltä, että sellaisia asioita, joita ei voi unohtaa, on vaikka kuinka paljon. Vaikka sanotaankin: Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Aika rasistinen sanalasku muuten, sillä asiahan on täsmälleen päinvastoin. Vanhoja pitää muistaa, vanhoja ihmisiä siis. Paljon enemmän kuin yleensä tehdään tänä ikuista nuoruutta ihannoivana aikana. Sen sijaan eräissä muissa kulttuureissa ikäihmisiä kunnioitetaan ja kuunnellaan.

Jostain syystä sellaiset tilanteet, kun on mokannut, jäävät paljon helpommin mieleen kuin hauskat ja onnelliset tapahtumat. Lieneekö se suomalaista synkkämielisyyttä? Tiedä häntä, mutta terveyden kannalta olisi hyvä oppia reagoimaan tyyliin: vesi hanhen selästä. Tietenkään ei pidä mennä toiseen äärimmäisyyteen ja ottaa kaikkea liian kevyesti. Virheistä ja erehdyksistä voi ottaa oppia.

Mutta mennäkseni asiaan eli nostaakseni kissan pöydälle, minun tulisi nyt kertoa, mitä en koskaan unohda. En ole erityisen negatiivinen ihminen tai vaihtoehtoisesti täydellisyyden tavoittelija, mutta jostain syystä mieleeni tulee parikin sellaista kertaa, jolloin olen mokannut oikein rutkasti.

Yksi niistä oli Hämäläis-Osakunnan vuosijuhla, jossa minun piti pitää juhlapuhe. Miettiessäni puheen aihetta minulle tuli mieleen, että sinä keväänä oli tullut kuluneeksi viisi vuotta niin sanotusta Vanhan valtauksesta. Kyseessä oli siis vuoden 1968 tapahtuma, josta ajattelin pitää puheeni, kuten sitten teinkin.

Kardinaalivirheen tein siinä, että arvioin täysin väärin juhlayleisön kokoonpanon. Sinä vuonna oli nimittäin vuosijuhlaa valmistelemassa aika vasemmistolainen porukka, mutta juhlayleisö oli kuitenkin sitä traditionaalista väkeä, joka ei varmastikaan ollut tullut kuuntelemaan puhetta Vanhan valtauksesta, joka kylläkin sinänsä oli aika vaisu jäljittely muiden Euroopan maiden vuoden 1968 kahakoihin verrattuna.

Sitä paitsi olihan valtaus tietyssä mielessä jopa oikeuttettukin. Olihan aika kornia, että pääsy ylioppilastaloksi nimettyyn rakennukseen oli ylioppilailta jollakin lailla rajoitettua. Näin minä sen olin ymmärtänyt. Itse en vuonna 1968 ollut ylioppilaskuvioissa mukana, vaikka olinkin osallistunut Yhdistys 9-nimisen järjestön perustamiskokoukseen.

Olin kaiken kukkuraksi keskustellut puheesta erään tuttuni kanssa, jolla oli paljon radikaalimpi asenne aiheeseen, ja jotenkin eksyin liiallisiin kärjistyksiin. Ei siinä mitään, pidin puheeni, jota seurasi hiirenhiljaisuus. Ja koko juhlan aikana kukaan ei sanonut minulle sanakaan. Ei edes kukaan hengenheimolaisistani. Jopa silloinen aviomieheni vaikeni vielä kotiin tultuammekin. En ole koskaan hävennyt niin hirveästi ja tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin sinä iltana ja yönä, jolloin itkin kuin vesiputous. Väärä puhe väärässä juhlassa. Siinäpä se. Arviointivirhe. Typeryys.

En unohda sitä iltaa ja sen jälkeistä yötä koskaan. (RVC)