Muuntautuminen 2

Maantienvärisestä ”ihka aidoksi” blondiksi….

… tai ainakin melkein. Minäpä kerron, kun tämä akka muuntautui ihka oikeaksi blondiksi. Lapset oli pieniä ja olivat mummolassa, kun tarhat oli kiinni heinäkuussa. Meikä tyttö oli vielä nuori silloin. Nuori ja vähän nättikin, tai ainakin nätimpi kuin nyt konsanaan. Siitä on nähkääs jonkun verran aikaa. Tempus fugit. Aika rientää. Ja aina vain nopeammin.

Mutta asiaan, meikä tyttö meni apteekkiin ja osti pullon vetysuperoksiidia… sitä se taisi olla. En muista tarkkaan. Onhan siitä aikaa. Olin jotain 27 silloin. Oli miten oli, kun hieroin sitä litkua päähäni, lähti hiuskuontalostani kaikki väri kerralla. Top tykkänään. Minusta oli tullut blondi, kuin mikäkin Marilyn Monroe.

Kylläpäpä oli perään katsojaa ja lähelle tulijaakin. Hirveä flaksi, jos vain olisi sopiva osunut kohdalle. Ne melkein kuolas. Miehet nääs. Ei sellaista sitä ennen ollut koskaan tapahtunut, eikä sitten myöhemminkään, kun minulla oli taas se tavanomainen maantienvärinen, perussuomalainen kuontalo kuin ennenkin. Paitsi kun kerran laitoin päähäni sellaisen tosi upean vaalean peruukin. Kuoron reissulla pyöri ympärilläni melkein kaikki kuoron tenorit ja bassot. Ja muita likkoja harmitti.

Oli se omalla tavallaan hilpeää nähdä, mikä vaikutus tukan värillä voi olla tuohon niin sanottuun vahvempaan sukupuoleen. Mutta kun sitä menoa jatkui riittävän kauan, alkoi koko homma tympäistä. Ja hermoille käydä. Kun olin isäni ja hänen vaimonsa kanssa Tampereella ulkoilmateatterissa, alkoi ilmestyä keski-ikäisen äijän käsi polvelleni. Aina vain uudelleen, vaikka kuinka pois hätistelin.

Ja kadulla kutsuivat iltapäivä kahville tai iltapalalle. Kyllä ne tuollaiset kutsut tiedetään. En sentään ollut niin yksinkertainen. Blondeistahan on kasapäin vitsejä, miten yksinkertaisia ovat. Tiedä häntä. Nehän varmaan itse kirjoittaa ne jutut. Mutta minähän en ollut edes mikään aito blondi.

Oli miten oli, annoin lopulta hiusten kasvaa oman värisikseen. Oli se vähän jo kyllästyttävääkin se vetysuperoksidilla lotraaminen. Ja kun ei unelmien prinssiäkään löytynyt vielä silloin. Sillä konstilla. Mutta olihan se kokemus. Ihan vieläkin naurattaa…. Olin nuori silloin.

Enää ei muuntautuminen olekaan yhtä helppoa. Vaikka kyllähän muruni ihaileva katse nytkin lämmittää, kun tulen kampaajalta. Kyllä ne ammattinsa osaa siellä. Saavat meikäläisenkin sievistymään. Ihan totta se on. (RVC)