Pakinaperjantain Muuntautuminen

NÄKEMIIN TAIVAASSA

Se oli hänen viimeinen keväänsä. Kahdeskymmenesneljäs. Kuoleva äitini synnytti minulle suloisen pienen sisaren, niin toivotun, niin odotetun. Mutta hänet riistettiin minulta pois. Säälittä.

Näin siskoni useinkin milloin minkäkin pikku tytön karkaavassa katseessa. Ajattelin häntä alati. Miten olisin häntä etsinyt. Ja löydettyäni miten olisin hellinyt ja pitänyt hyvänä ja lujasti kiinni, enkä enää päästänyt pois. Aikuisena annoinkin etsimisen Pelastusarmeijalle.

Oli viisi onnentäyteistä päivää, viisi kokonaista päivää täynnä naurua, syleilyjä ja ilonkyyneleitä. Ja sanoja, niin paljon sanoja ennen lausumattomia. Oli siellä isäkin. Liian monen surun murtama isä. Niin suuresta ihmeestä hän ei ollut selvitä. Niinä suurenmoisina päivinä hän ei silti koskenut pulloon. Kertaakaan.

Sitten kaikki loppui. Karkeasti kieltäytyen, ehdottomasti itsensä eväten juuri palautettu pikkusisko, pyyhkäisi minut pois elämästään. Kuin rauhanhäiritsijän. En ikinä ymmärtänyt, miksi? Se on yhä salaisuus. Mitä olin hänelle tehnyt? Missä erehtynyt? Olinhan vain rakastanut, niin suuresti rakastanut, kaikella sillä hellyydellä, jota olin lapsuusvuosinani säilönyt sydämeeni.

Annettuani sydämeni ohjailla kulkuani, iloineen ja suruineen, pohjia myöten elettyjen vuosien jälkeen tein viimeisen yrityksen. Ja lähetin onnittelukirjeen. Kunpa en olisi! Vastausta ei tarvinnut odottaa pitkään. Se lävisti sydämeni. Haukkumakirje, täynnä herjoja, uhkauksia ja uskomattomia loukkauksia.

Olisi kuollut, niin sieluni syvyyksiin olisin haudannut. Tuomittuna elinkautiseen eroon, ilman valitusoikeutta. Se mursi sydämeni. Säälimättömän kynän armoton tuomio teki minusta pikkusiskon. Pienuudessani en voi kuin keinutella elämän tuulessa. Etsien lohtua sen suuren sylin lumosta.

Onnellista loppuelämää, siskoseni. Näkemiin taivaassa. (RVC)