Kansainvälisen runopäivän (21.3.) johdosta

Runoilija, joka on meissä

Erityisesti 80-luvulla suomalaisillekin tutuksi tullut italialainen kevyen musiikin tähti, Mina, kirjoittaa nykyään säännöllisesti kolumniaan La Stampa-nimiseen sanomalehteen. Lauantaina hänen kolumninsa aiheena oli Maailman Runopäivä 21. maaliskuuta, joka tänä vuonna sattui olemaan Pitkänäperjantaina. Itse asiassa minun on pakko tunnustaa, etten edes tiennyt tai ainakaan muistanut, että sellaista päivää on olemassakaan. Ja siis muistelen sitä hiukan jälkijunassa.

Minan lauantaisen (22.3.) kolumnin otsikkona oli: Runoilija, joka on teissä, ja hän kirjoitti:

Luonnollisesti kukaan ei sitä huomannut. Voihan sen toki ymmärtääkin. Näinä kuutamoöinä ketä nyt voisi kiinnostaa Maailman Runopäivä? Niin, se oli todellakin 21. maaliskuuta. Voimme tietysti yrittää kiltisti selitellä, että kun päivä sattui olemaan Pitkäperjantai, se pimensi runouden. Tuollaista on tylsä kirjoittaa ja lukeakin, eikä se sitä paitsi ole edes totta. Ei, runoudelle ei todellakaan näytä olevan tilaa.

Oli miten oli, minä en ainakaan aio ruveta puolustamaan sitä, etten muistanut (tai tiennyt) tuota yleismaailmallista runopäivää. Mutta ensi vuonna kyllä taatusti muistan sen. Onhan se sopivasti päivää ennen synttäreitäni. (Mitä synttäreihin tulee, eihän niitä enää tässä iässä kukaan Italiassa vietä kuin perhepiirissä. Toista se oli ennen Suomessa. Edesmenneellä äidilläni oli laaja suku, ja melkein joka viikko oli jollakin suvun jäsenellä syntymä tai nimipäivä.)

Mutta palatakseni Minaan, joka seuraavaksi vetosi Pablo Nerudaan:

Kuitenkin Neruda sanoi: – ”Runo on osoitus rauhasta. Rauha tekee runoilijan, kuten jauho leivän.” Ja hän jatkaa: Ja siihen tarvittaisiinkin paljon niitä jauhoja. Mutta järkeilkäämme. Auta armias, kun useimmat miestä lukevat nippa nappa lehden urheilusivuilta suosikkijoukkueen ottelutuloksia koskevat kommentit, saati sitten runoja. Sitä paitsi olen kuullut ihan omin korvin sanottavan: ”Eivät ne ole miesten juttuja.” Ihan kuin olisi puhe piikkikorkokengistä, Mina tuhahtaa.

Hyvin sanottu. Sitä paitsi miten paljon löytyykään loistavia miesrunoilijoita. Kirjoittavatko he muka vain naisille? Kysyn minä. Ja Mina jatkaa:

Mutta runoutta on – jo ennen säkeitä, runomittaa ja loppusointuja – itse elämä. Riittää, kun kohottaa katseensa ja tarkkailee ympäristöään.

Ja Mina löytääkin tuota runoutta kaikkialta: lastaan suojelevasta ja katseellaan tarkkaan seuraavasta äidistä, miehelleen minestraa valmistavasta naisesta, joka kaivaa vuosien kuluttamasta laukustaan keiton mausteeksi ostamansa sellerin. Toisiinsa tiiviisti painautuneista rakastavaisista päivänlaskun aikaan rannalla. Tyttärensä tosipitkistä leteistä. Hymystä pitkän parkumisen jälkeen. Odottamisesta. Lasten kasvamista seuraavista valokuvista. Ystävän muistelemisesta. Muistoista. Ikääntyneen (ei siis vanhan) miehen kävelystä kepin kanssa reisiluun murtuman jälkeen. Muistoista. Lempeydestä. Kaukana siintävästä vuoresta. Uneen sulkeutuneista silmistä. Yöllisestä hiljaisuudesta harvoine äänineen. Terassilla avautuvasta järvimaisemasta jne.

Ja hän päättää kolumninsa seuraavilla sanoilla:

Lyhyesti sanottuna: runoutta on kaikkialla, mutta onko mahdollista, että niin harvat ovat siitä tietoisia? Sitä minä en suostu uskomaan. Jopa kaikkein kylmäkiskoisimmalla ja pettyneemmällä, ilkeimmällä ja epämiellyttävimmällä, turmeltuneimmalla ja katalimmallakin ihmisellä täytyy pakosta olla jossain sielunsa syöverissä jokin muisto, jotakin ikävä. Ja kaipuu on jo runoutta sekin.

Noin siis Mina. Eikä siihen ole juuri mitään lisättävää. En ole pitkään aikaan lukenut mitään noin hienosti runoilua ylistävää kirjoitusta. Kiitokset Minalle. Olen sataprosenttisesti samaa mieltä! ELÄKÖÖN RUNOUS! Ja muistakaamme ensi vuonna tuo Maailman runopäivä!!! Minä ainakin aion muistaa sen.