olisin soittanut pianoa,
Aina siitä haaveilin, muttei
ollut rahaa soittotunteihin.
Eikä pianoonkaan.
Joskus pimputtelin
naapurissa,
mutten
koskaan oppinut
soittamaan kunnolla.
Mutta ihanaa on kuunnella
tässä kutimen kanssa,
kun koskettimilla
liikkuvat
taitavat kädet.
Mozartia, Chopinia,
Brahmsia ja Sibeliusta
Samalla kun villapaita
pianistille valmistuu.
Ihan tässä on äidin
rinta rottingilla.
PS. Tähän on ihan pakko kertoa – pianosta puheen ollen – mieleeni muistui tarina, jonka kuulin käydessäni parikymmentä vuotta sitten Sisiliassa, jossa
paikallinen Suomi-kerho oli järjestänyt juhannusjuhlat.
Tapasin siellä myös erään suomalaisen isoäidin, jonka tytär oli mennyt
naimisiin sisilialaisen miehen kanssa. Matkatoverinaan isoäidillä oli
suomalainen lapsenlapsi, joka sai leikkikaverikseen puoliksi italialaisen
serkkunsa.
Pojat, suomalainen ja puoliksi suomalainen, leikkivät innokkaasti keskenään ja
vähän mekastaenkin. Erityisesti se vilkkaampi, puoleksi italialainen poika.
Isoäiti oli hiukan jo opiskellut italiaa ja osasi jo sanoa: Piano, piano, mikä
tarkoittaa suomeksi hiljaa. Sen sijaan suomen sanaa piano italian kielessä
vastaa sana: pianoforte. Suomalainen poika ei sitä ymmärtänyt, vaan närkästyi ja sanoi leikkikaveria puolustaakseen: Ite sä oot viulu.
Ummet ja lammet, terkkuja Italian Marchesta 
Voi kielimuuria! ;D
Mutta runosi on ihana. =)
Kiitos Hallatar, runon alku oli ihan todellisuutta minulle. Runon loppu sen sijaan ei. Pianistia ei kummastakaan tyttärestäni tullut, vaikka ovatkin molemmat musikaalisia. Toisella jopa absoluuttinen korva.
Toinen on aina ollut tosi hyvä käsitöissä. Ja toinenkin oppi käytännön kautta. Olemmehan vanhaa vaatturisukua. Itsekin osaan yhtä jos toista. Aloin jo neljätoistavuotiaana ompelemaan itselleni vaatteita. Ottoäitini katsella sivusta yllättyneenä. Nykyään ei tahdo aikaa riittää. Kaikelta kirjoittamiselta.