Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2008

Harjoittelijana miestenlehdessä 60-luvulla

(Se oli toimittajan urani alku)

 

Sanoivat hukkuvansa papereihin. Ojensin auttavan käteni yli paperiläjien, ja ne rauhoittui, kun kerroin olleeni mielisairaalassa töissä.

Järjestin papereita ja luin oiko kahden neliön komerossa. Konttoripäällikön röntgensilmä leimasi muistiin neljän naisen töihin tuloajat. Urokset saapui puolelta päivin ja lähti oitis lounaalle. Palattuaan ne pelasi lopun päivää pajatsoa kymmenpennisillä, joita aika ajoin vietiin ämpärillä Alkoon. Miehet sai ryypätä kaljaa työaikana. Se oli miesten lehti. Miesten maailma. Siitä huolimatta lehti ilmestyi joka kerta.

Miesvaltaisilla työpaikoilla ei ole intrigejä eikä juoruta. Kuka onkaan niin sanonut! Toimitusjohtaja Teejii ei tullut toimeen päätoimittajan eikä paljon muidenkaan kanssa. Pojat vitsaili sen ”kuukautisilla”. Päätoimittaja puolestaan ei tullut touhuun toimitussihteerin kanssa.

Sen sijaan keskusneidin suhde toimitusjohtajaan oli lämmin ja intiimi. Koko puulaaki tunsi tarkoin varjellun salaisuuden. Annas olla kun eräänä viikonloppuna keskuksen piti poiketa Pohjanmaalla sukuloimassa. Se onneton eksyikin pomon kera Seutulan lentokentälle, ja kaikki näki ne televisiouutisissa. Samaan Tukholman koneeseen kun änkesi myös muuan ministeri.

Toimituksessa oli epävirallinen Rekisteröimätön yhdistys: Naiskirjailijoiden miehet. Sen jäsenistä toinen kirjoitti itsekin runoja töiden lomassa. Päätoimittaja puolestaan ostatti tohvelit työaikana yhdeksänkymppiselle tädilleen. Joskus se kävi iltapalalla toimituksen sihteerin luona, kun taas toimitussihteeri seurusteli salaa toisen sihteerin kanssa.

Vähitellen aloin tajuta, miksi mielisairaalatyö oli käynyt suosituksesta. Kun Teejiillä oli ”kuukautisensa”, tyhjät kaljapullot lenteli kustannuspäällikkö-runoilijan huoneen läpi käytävään. Ja toimitusharjoittelijana pääsin harjoittelemaan lasinsiruja lattialta. Kerran kuukaudessa Teejii antoi potkut jollekulle ja peruutti ne seuraavalla viikolla, jos sitä osasi sopivasti mielistellä.

Ne piti niistä irtisanomisista kirjaa. Tilastoja johti saunahullu toimittaja Kappelivuori, joka saattaa olla siellä töissä vieläkin, jollei ole jo eläkkeellä. Kerran sen koira teki tarpeensa Teejiin kokolattiamatolle. Mies lähetti koivunkaarnakortin Lapista: josko olisi vielä niin kuin työpaikka tallella?

© ( RVC)

Mainokset

Read Full Post »

… kun Hesarikin kirjoittaa tällaista, mielestäni täyttä puppua. Löysin tuon tekstin Pajun blogista, jossa hän osallistuu Pakinaperjantain 60-haasteeseen. Myös tekstiä korostava lihavointi on hänen. (Kiitokset Pajulle, en ollut tuota jutun pätkää tullut lukeneeksi. Enkä sitä enää löytänytkään. )
_______________________________

 

 

Helsingin Sanomat 6. tammikuuta 2008:

internetin aliedustetut


”Seniorien sielunelämä. Suhde uuteen teknologiaan on sukupolvikysymys. Vedenjakaja kulkee ikävuosien 30-35 kohdalla. Tätä vanhemmille tietokoneet ovat edelleen vähän eksoottisia ja epäluotettavasti toimivia laitteita.
Samat ihmiset eivät myöskään suhtaudu yhtä mutkattomasti julkisuuteen kuin nuoret. Näistä syistä verkosta puuttuu lähes kokonaan yli nelikymppisten sielunelämä*.
15-30 -vuotiaille verkko on luonteva paikka tehdä työtä, huvitella, pitää yllä ihmissuhteita ja tarvittaessa avautua – nimimerkillä tai ilman. Siinä missä he tilittävät blogeissaan antaumuksellisesti ihmissuhteistaan ja lääkityksestään, keski-iästä ja eläkkeelle siirtymisestä kumpuavista kriiseistä ei ole tarjolla yhtä laajaa kirjoa.
Vanhempien polvien mikrotason historiankirjoituksessa yhteiskuntatieteilijät joutuvat toistaiseksi tyytymään elämäkertakilpailuissa kerättyyn aineistoon.”

_________________________________

Tuollaista siis Hesari. Tule ja puserra!!!

Minäkö – jo todella rutkasti tuon kyseisen iän ylittänyt – olisin muka jokin poikkeus. Sitä en usko ollenkaan. Tiedän, ettei näin ole, vaikka tunnen myös ikätovereitani ja nuorempiakin täällä Italiassa, jotka eivät ole perehtyneet internetin salaisuuksiin. Vastapainoksi tunnen itseänikin vanhempia, jotka käyttävät hyväkseen internettiä ja pitävät yllä blogeja.

Ensimmäinen tietokone minulla oli jo silloin, kun näitä nykyaikaisia printtereitä ei ollut vielä olemassakaan. Ja tietokonekin oli pääasiassa vain kirjoituskone… Itse olen luontevasti kirjoittanut (se on ollut ja on edelleen työtäni), huvitellut jo kymmentä blogiani täyttäessä, löytänyt uusia kivoja ihmisiä ja tarvittaessa avautunutkin. En sentään ihan kaikille. Enkä toki ihan kaikkea itsestäni paljastaenkaan. Mutta aika paljon kuitenkin. En sentään ihan kaikille. Ja olen nauttinut lukiessani kaiken ikäisten, myös monen enemmän tai vähemmän yli 35-vuotiaiden blogeja. (RVC)

Read Full Post »

Enkeleitä, onko heitä…

treangeli.jpg

Minä kyllä uskon enkeleihin. Tai ainakin haluaisin uskoa. Ja jotenkin jännästi on lähipiiriini sattunut arkkienkeleiden nimiä kantavia henkilöitä. Ensin oli ottoisäni, jonka toinen nimi oli Rafael, tyttärieni isän toinen nimi oli Mikael, ja vanhemman tyttäreni pojan ainoa etunimi on Gabriel.

Ja kas kummaa, vanhoja papereita järjestäessäni – niitä kun on paperivuorineuvokselle kertynyt vuosien mittaan – löysin La Repubblican viikkolehdessä vuonna 2002 julkaistun artikkelin, jossa kerrottiin, että nuo kolme enkeliä ovat ne ainoat oikeat arkkienkelit (Enkelit Doc, kuten artikkelissa mainittiin). Katolinen kirkko ei näet hyväksy muita kuin ne siivekkäät olennot, jotka on mainittu joko Vanhassa tai Uudessa testamentissa. Muut ovat jäljitelmiä.

Aiheen artikkeliin oli antanut se, että monet muodissa olevaa New Age-uskontoa kannattavat henkilöt niin sanotusti turvautuvat myös ”pienempiin” enkeleihin Urieliin, Zadchieliin, Jophieliin, jotka heidän mukaansa tuovat rauhaa, tasapainoa ja viisautta, ja joista kerrotaan myös eräissä kirjoissa. Tiedossani ei ole, mitä mieltä luterilainen kirkko asiasta.

(RVC)

PS. Tietenkään nuo pikkuenkelit kuvassa eivät ole mainittuja, oikeita arkkienkeleitä. Kukapa niitä olisi ikinä onnistunut valokuvaamaan tai edes näkemään!  Ja jotenkin enkelien kuvat muutenkin ovat usein enemmän lasten tai naisten näköisiä kuin miesten. Muuten: klikkaamalla kuvaa, saat sen suurempana näkyville.

Read Full Post »

UUDEN VUODEN PÄIVÄNÄ HELPOTTAA

Ikävä iskee Italiassa

ihan joka joulu,

sinne Suomeen tietty,

vaikka on vierellä kulta.

Ei siitä mihinkään pääse,

vaikkei niitä lapsuuden jouluja

saakaan takaisin eikä niitä,

kun tytöt olivat pieniä.

Nyt on perhe hajallaan

Suomessa, Saksassa, Italiassa.

Onneksi Uusi Vuosi

tuo mukanaan uudet kujeet

ja odotuksen aiheet.

Ja päivä päivältä

lähenee kesä,

jolloin taas tapaamme.

Ainakin toivon niin….

(RVC)

Read Full Post »

(Etsitkö ehkä vastausta Pakinaperjantain Vätys-haasteeseen, se on osoitteessa:                                                                             https://ritviecav.wordpress.com/2009/02/21/perjantaipakina/)

Tänä vuonna, tai oikeammin sanottuna viime vuonna, noin viikko sitten, meillä oli kaikista aiemmista jouluista täysin poikkeava joulu. Vietimme näet osan yöstä ensiapuasemalla. Mieheni verensokeri laski alas, enkä saanut häntä millään virkoamaan. Se oli raju kohtaus, ja minua todella pelotti, koska voimani eivät riittäneet pitämään häntä paikallaan, jotta hän ei loukkaisi itseään… Onneksi olimme keittiössä, jossa on onneksi kuitenkin vähemmän vaarallisia huonekaluja kuin olohuoneessa.

Olin yrittänyt antaa hänelle sokeria, siinä juurikaan onnistumatta, ja hän menetti lopulta tajuntansa. Olin siirrellyt kaikkea mahdollisesti särkyvää pois hänen ulottuviltaan, mutta ihan vammoitta ei siitä kuitenkaan selvitty. Otsassa hänellä on yhä muistona mustelma siitä yöstä. Siinä rytäkässä hajosi yksi pöytäkin.

Lopulta soitin hätänumeroon. Paikalle tuli peräti kaksi ambulanssia, ja toisessa oli myös lääkäri, joka määräsi mieheni vietäväksi ensiapuasemalle. Minulta jäi siinä kiireessä laukkukin kotiin, mutta onneksi sentään muistin ottaa mukaan kodin avaimet.

Ensiapuasemalla oli tungosta, ja saimme odottaa aika tovin, ennen kuin mieheni pääsi lääkärintarkastukseen. Viereisessä vuoteessa olleelle miehelle annettiin happea, ja minulle tuli elävästi mieleen isäni viimeiset hetket noin 25 vuotta sitten. Onneksi olin rientänyt töiden jälkeen häntä sairaalaan katsomaan, sillä aamuyöstä hän siirtyi ajasta ikuisuuteen. Niinhän sitä sanotaan.

Ensiapuasemalla ei ollut kyllä jälkeäkään joulusta, ympärillä potilaat valittivat vaivojaan ja kauempana pikkuvauva huusi sydäntä särkevästi äitinsä sylissä. Rassu pieni.

Kun mieheni lopulta pääsi lääkärintarkastukseen, tämän mielestä miestäni ei olisi ollenkaan pitänyt tuoda koko ensiapuasemalle. Koska hänen haavansa olivat kuitenkin vain pinnallisia, ja niiden puhdistaminen olisi lääkärin mielestä riittänyt. Ja sokerin tasokin oli jo noussut. Vähän turhankin paljon. Henkäisimme helpotuksesta, ja poistuimme pihalle odottamaan taksia, joita jouluyönä oli todella vaikea tavoittaa.

Mieheni mustelma vasemman silmäluomen yläpuolella on jo huomattavasti vaalentunut, muttei vielä kokonaan poissa. Tätä joulua en minä ainakaan kovin hevillä unohda. Ja syvällä sydämessäni piileskelee jatkuvasti pieni pelko, vaikka olenkin jo oppinut toimimaan näissä tilanteissa ja useimmiten osaan antaa tarvittavan ensiavun. (RVC)

Read Full Post »

« Newer Posts