Niitä ihania mummoja…

Kiertelin edellisessä postauksessani ollutta Runotorstain kuva-aihetta käsitelleiden blogeissa, ja melkein vihreäksi kateudesta tulin, kun kommenteista kävi ilmi, että yhdellä jos toisellakin oli ollut niin ihana mummo. Eikä sellaista hieman äkäistä muoria, kuin mitä minun tekstissäni esiintyi. Minulla ei ole koskaan ollut mummoa. Eikä minulla niin ollen ole siitä roolista minkäänlaista esimerkkiä.

Itse tulin mummoksi samana vuonna 25 vuotta sitten, kun tapasin nykyisen mieheni. En halunnut, että minua kutsuttaisiin mummoksi nippa nappa nelikymppisenä, ja Nonna (italiaksi = isoäiti) olen sitten tyttärenpojalleni ollutkin. Tietysti lapsenlapsi oli todella suloinen. En ehtinyt kuitenkaan lähimummon roolia harjoittaa kauaa, noin kolme vuotta, enkä kai olisi osannutkaan, kun ei ollut esimerkkiä, jota jäljitellä. Etäisenä Nonnana olo on vähemmän vaativaa.

Sen sijaan jouduinkin pian mieheni kanssa huolehtimaan hänen vanhemmistaan, jotka olivat moninkertaisia isovanhempia.
Sellaista se on elämä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka eri muodossa, kuten minun tapauksessani.

Täällä Italiassa miniät joutuvat perinteisesti huolehtimaan appivanhemmistaan. Ei siinä mitään tavatonta ollut. Se vaan, etten ollut ehtinyt millään lailla tutustua heihin, kuten yleensä tapahtuu. Anopille olin ensin alkuun Giornalista eli toimittaja tai journalisti, mutta kyllä hän sitten oppi nimenikin, ja ihan nätisti sanoi Ritva, vaikka kaikki italialaiset kutsuvat minua Ritaksi. Appiukolta sen sijaan sain vain yksitavuisia vastauksia: si (kyllä) tai no (ei).

Nykyään näyttää siltä, että miniät täällä Italiassa jättävät yhä useammin lapset anopin eli isoäidin hoitoon työhön mennessään, mutta myös iltaisin, kun erilaisia menoja on harva se ilta. Ainakin erään Napolissa asuvan suomalaisen ystävättäreni miniät tekevät niin.

Vaikka pienokaiset ovat ihania, on se aika rankkaa neljän lapsenlapsen kanssa. Leskeksi jäänyt ystävättäreni haluaisi myös hiukan omaa aikaa itselleen. Nippa nappa pääsee itse kerran viikossa kuoroharjoituksiin, kun nuorilla on niin paljon iltamenojakin. Tuota kyllä kutsuisin toisen hävyttömäksi hyväksi käytöksi. En tiedä, lieneekö tällainen täällä kovinkin yleistä. Siinähän lapset tulevat tuntemaan mummonsa paljon paremmin kuin omat vanhempansa ja kiintyvätkin häneen paljon lujemmin sitein.