Onnellista alkanutta vuotta 2010!

Ja juhlatkin ovat jo loppumassa!

Aika näyttää kuluvan aina vaan nopeammin sitä mukaa, kun ihminen ikääntyy.   Voi, miten kärsimättömästi sitä odotteli ajan kulumista aikoinaan lapsena,  kauan kauan sitten. Varsinkin kun odotettavissa oli jotakin jännää ja mukavaa.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Joten olisiko nyt niin, ettei sitä enää varsinaisesti odotakaan oikein mitään erityistä.  Vai mistä se oikein johtuu, että  päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat aina vain nopeammin?

Kyllähän sitä silti nauttii joulusta ja muista juhlapyhistä.  Ja koti koristellaan juhlan aiheeseen sopivalla tavalla. Erityisesti jouluna.  Meillä on viisi isoa huonetta plus yksi vähän pienempi, joka ei liioin ole neljä metriä korkea kuin muut.  Jostain kummasta niitä joulukoristeita on riittänyt kaikkiin huoneisiin, jopa vessaankin.  Niitä on kertynyt vuosien varrella.

Joulukuusi on kylläkin korkeudeltaan minuakin lyhyempi, ja se oli viime vuodesta valmiiksi koristeltu.  Vain joulutähti puuttui.  Tietenkään se ei ole oikea kuusi.  Ei niitä täällä ole kovinkaan helppo löytää.  Keittiöön vaihdoin myös jouluiset verhot ja pöytään tietysti jouluisia liinoja. Niitähän täällä on aivan ihania.  Meilläkin varmaan kymmenkunta.

Joulutunnelmaa saa täällä kyllä aikaan, mutta silti sitä kaipaa niitä Suomen ikimuistoisia jouluja. Vaikka samalla tietää, ettei se enää olisi ollenkaan samanlaista kuin joskus lapsena ja nuorena. Molemmat vanhempani ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen jo aikoja sitten.  Toinen tyttäristäni asuu Saksassa,  ja toinen lähti täksi jouluksi Guineaan, ja palaa sieltä vajaan viikon päästä.  Suomessa olisi kyllä hänen poikansa puolisoineen, jonka vanhempien luona he ovat kuitenkin viettäneet  joulua  viime aikoina. Joten olisimme sielläkin kait sitten me kaksi kahdestaan.

No, eivät ne juhlat ihan kokonaan ole loppumassa ainakaan tyttäriltäni, sillä nuoremmalla, Saksassa asuvalla  tyttärelläni on syntymäpäivä  huomenna 5. tammikuuta,  ja vuotta vanhemmalla, Guineasta pian Suomeen palaavalla esikoisella  28. tammikuuta. Välimatkojen takia minun ja mieheni osallistuminen rajoittuukin sitten onnitteluun puhelimessa ja lahjomiseen.

Muuten meillä on tämä joulun aika sujunut ihan mukavasti. Jollei ota huomioon puolisolleni sattunutta pientä tapaturmaa, kun hänen verensokerinsa oli laskenut liian alas. Sellaista sattuu silloin tällöin, mutta nyt hän oli tuolista noustessaan kaatunut,  ja lyönyt päänsä seinällä olevaan kiviseen  jalkalistaan  ja oli verilammikon ympäröimänä, kun kolauksen kuultuani kiirehdin apuun työhuoneestani, joka on olohuoneen vieressä.

Voitte ymmärtää, että säikähdin pahan kerran.  Näky oli todella karmea. Ja minulta pääsikin iso itku säikähdyksestä nähtyäni verilammikon,  ja iso hätä, kun verenvuoto ei meinannut millään loppua. Olin todella  järkyttynyt.  Sain kuitenkin annetuksi hänelle pari, kolme sokeripalaa.

Hän virkosikin nopeasti  ja nousi jaloilleen, mutta haavasta tulevaa verenvuotoa päässä ei meinattu millään saada loppumaan.  Viimein se kuitenkin loppui ja pääsimme lopulta nukkumaan.  Luojan kiitos, kuten on tapana sanoa.  (RVC)

oooo

PS.  Valitettavasti meidän on pidettävä ovet kiinni talvella, kun pirukaan ei lämmitä näitä meidän korkeita huoneita.  Ja joskus kirjoittaessani työhuoneessani unohdan hetkeksi kaiken muun.  Mutta yleensä käyn aina silloin tällöin kurkistamassa olohuoneessa, onko kaikki hyvin.  Mutta eilen en sitä ollut jostain syystä muistanut tehdä,  ja tunsin jonkin verran myös syyllisyyttä sen takia.  (RVC)

Ei aina käy niin kuin haaveillaan….

Arvatkaa harmittaako minua se, etten valitettavasti pääse Helsinkiin Kirjamessuille, kun siellä esitellään Kustannusarkin kustantama kirja Monikulttuurinen perhe, johon olen kirjoittanut laajan artikkelin ja myös opasosion. Kirjalle on varattu siellä kaikkiaan puolituntia lauantaina. Eli 10 minuuttia per nuppi. Ymmärrän, että messuesiintyjiä on paljon, mutta silti se tuntuu tosi lyhyeltä ajalta. Ainakin sellaiselle, joka joutuu matkustamaan sinne Italiasta.

 Olisihan ollut muutenkin kiva ensikertalaisena piipahtaa siellä Kirjamessuilla.  Tutustumassa muidenkin aikaansaannoksiin.  Mutta ei aina käy niin kuin haaveillaan.

Syitä on monia. Ennen kaikkea se on kustannuskysymys, jollaista ongelmaa ei taas muilla tämän kirjan kirjoittajilla ole, koska he asuvat Suomessa. Kun täältä Italian Anconasta ei ole suoraa lentoa Suomeen, joutuisin vaihtamaan konettakin Munchenissa, mikä nostaisi entisestään matkan hintaa. Ja jostain syystä pikavierailuista, tässä tapauksessa kahden päivän reissusta,  joutuisi jostain syystä maksamaan huomattavasti enemmän, kuin jos viipyisi kauemmin matkakohteessa.

Lisäksi mieheni diabetes on ollut viime aikoina ongelmallinen, kuten aina vuodenaikojen vaihtuessa. Onneksi osaan hoitaa tilanteen yleensä ilman lisäapua, sillä nämä tuppaavat antamaan hänelle liiaksi sokeria, mikä haittaa tasapainoon pääsyä uudelleen.

Mutta ei tässä kaikki. Kaiken kukkuraksi minulla itselläni rupesi lauantaina vihoittelemaan muuan hammas, jota on yritetty pelastaa.  Niin kovasti sitä särki, etten saanut edes nukutuksi yöllä.  Se oli tosi kamalaa. En muista, milloin olisin tuntenut niin kamalaa kipua. Ja tietysti sen piti tapahtua viikonloppuna, jolloin apua ei ole saatavissa.

Onneksi minulla oli aiemmin sovittu aika hammaslääkärille tänään maanantaina,  ja huomenna tiistaina menen sinne uudelleen, jolloin hammas saa lopulliset lähtöpassit. Kipu lähtee, mutta  taas siinä lähtee yksi oma hammas. Eihän se kivaa ole. Mutta Pazienza, kuten italialaiset aina sanovat, kun ei asialle mitään voi. (RVC) 

Kuulumisia

Tietokone käsilaukkuun

No niin, nyt minullakin on käsilaukkuun mahtuva, kannettava Packard Bell-tietokone. Tai ehkä ei sentään ihan kaikkiin käsilaukkuihin, mutta kyllä minulla sellainenkin on, johon se mahtuu. 25 x 16, 8 senttiä. Ja suljettuna sen paksuus on 2,5 senttiä. Se on tosi söpöliini. Melkein kuin leikkikalu. Isojen ihmisten leikkikalu. Ja tyylikäskin on sen musta kiiltävä kansi. Siinä se on pöydällä edessäni, vaikka kirjoitankin nyt isolla ei-kannettavalla HP:llä.

Minulla oli tai on edelleenkin tavallinen kannettavakin, joka kuitenkin on nyt mieheni käytössä, joka jäi noin vuosi sitten eläkkeelle, ja on nyt innostunut opettelemaan tietokoneen käyttöä. Eläkkeellä olevilla miehillä näyttää olevan vähän kaikilla ongelmana, miten saisi aikansa kulumaan. Se ero meissä naisissa on yleensä miehiin nähden, että meillä on ongelmana miten saamme käytettävissä olevan aikamme riittämään.

Hyvä, että Murulla on nyt puuhastelua, vaikka välistä joudunkin ihan rautalangasta vääntäen selittämään tietokoneeseen liittyviä asioita, jotka aikoinaan sai itsekseni opetella. Mutta mitäpä sitä ei tekisi Murulleen jo perherauhankin takia! Mutta silti mieheni on huolestunut siitä, että miten minä saan aikani kulumaan. Eikä auta vaikka sanon toistamiseen, että No problem!

Suunnittelemme Suomen matkaa elokuussa

Tässä pitää jo pikku hiljaa alkaa suunnittelemaan Suomen reissuakin. Elokuussa sinne on tultava, ensinnäkin, koska en voi oikein loistaa poissaolollani Ulkosuomalaisparlamentin Välimeren alueen kokouksesta, koska olen vielä ensi kevään istuntoon saakka puhemihistön varajäsen. Valitettavasti en sitten voikaan osallistua yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuihin lokakuussa Monikulttuurinen perhe-kirjan muiden kirjoittajien ja Kustannusarkin edustajien kanssa, vaikka minun osuuteni siitä kirjasta on suurin.

Syynä on se, että ei ole varoja kahteen matkaan vuodessa varsinkaan, kun en enää matkusta Suomeenkaan yksin ilman miestäni. Pelkkä matka täältä meiltä maksaa kahdelle hengelle yli tuhat euroa. Sitä paitsi afrotanssin opettajana toimivalla tyttärelläni on lokakuussa jo täysi meno päällä, eikä hänellä jäisi juurikaan aikaan seurusteluun kanssamme. Sellaista on elämä, kaikkea ei voi saada. Välistä joutuu valitsemaan kahdesta tai joskus useammastakin vaihtoehdosta sen paremman tai sopivamman.

Olen tässä miettinyt ja ehdottanutkin sitä kustantajalle, että järjestettäisiin jonkinlainen lukijatapaaminen Suomessa olo-aikanani. Saa nyt sitten nähdä. Se sopisi aika hyvin senkin takia, että meikäläisen – edellä mainitussa kirjassa oleva –  artikkeli julkaistaan niihin aikoihin tiivistettynä Kodin Kuvalehdessä, saamieni titeojen mukaan 20. elokuuta ilmestyvässä numerossa. (RVC)

Hei pitkästä aikaa!

Mikä urakka takana päin!!!

Niinpä, minulla on tosi iso urakka takanapäin.  Ei, ei ole kyse kirjoittamisesta tällä kertaa, vaan entisen tietokoneeni (XP) tyhjentämisestä.  Sehän oli pullollaan tekstiä, ja niiden siirtämisessä ulkoiseen levyasemaan (La Cie, jota suosittelen)  vei minulta viikon päivät.  Syynä moiseen urakkaan oli se, että mieheni oli tullut luvanneeksi yhdelle kaverilleen sen tietokoneen.   Puhumatta siitä minulle etukäteen.  Eikä hän vieläkään ole sisäistänyt sitä, ettei meikäläinen voi hävittää omia tekstejään tuosta noin vaan.  Eikä muidenkaan kirjoituksia, joita olin kerännyt tietokoneelle ennen ulkoisen levyaseman hankkimista.

Se oli kyllä  rankka urakka, mutta oli se hauskaakin siinä mielessä, että oli aivan kuin olisi päiväkirjan avannut, koska teksteissä tuli esiin asioita ja tapahtumia, joita en enää  kunnolla muistanutkaan.  Ainakaan tarkasti.  Ja hyödyllistäkin se oli, koska oli sieltä löytyi jotain käyttökelpoista jutun juurtakin.

Lisäksi  olen keskustellut muutamien Italian suomalaisten kanssa siitä,  ketä me voisimme ehdottaa ulkosuomalaisparlamentin (USP) Välimeren aluetta edustavaksi varapuhemieheksi.   Joskin Espanjan “muuttolinnut”  on niin iso yhteisö, että on todella vaikeaa saada enemmistöä ehdokkaamme taakse. Itse olen ollut USP:n varapuhemiehenä vuosina 1997- 2000.  Ensimmäisenä kautena 1997-1998  ei  Ulkosuomalaisparlamenttia ollut vielä jaettu alueisiin,  mutta vuodesta 1998 lähtien USP on jaettu kahdeksaan alueeseen.  Välimeren alueeseen kuuluvat Italia, Espanja, Kreikka ja  Afrikka, joka tosin on aliedustettu.

Tuo kauteni USP:n varapuhemiehenä oli tosi hienoa aikaa,  ja mehän – silloinen puhemiehistö – sen systeemin tavallaan loimmekin. Vuoden  2000 jälkeen olen ollut kolme kautta toimineen varapuhemiehen, Olavi Peltolan  varahenkilönä yhtä kautta lukuunottamatta.  Nyt olen ilmoittanut, etten ole enää käytettävissä.   Myös Olavi Peltolaa seurannut  varapuhemies, Arto Heikkinen Espanjasta on ilmoittanut jättävänsä tehtävän, ja edessä on uuden varapuhemiehen valinta.

Todennäköisesti se menee taas Espanjaan, koska siellä osan aikaa vuodesta asuvilla “muuttolinnuilla” on alueellamme mahtava enemmistö.  Ja toiseksi eniten ääniä saanut ehdokas  joutuu tyytymään taas varahenkilön rooliin.  Silti pitää seurata kokousraportteja ja varapuhemiesten välistä keskustelua, voidakseen tarvittaessa tuurata varsinaista alueen varapuhemiestä tai ottaa haltuunsa koko homma. Mitä ei ainakaan tähän mennessä ole vielä koskaan tapahtunut. Millään USP:n kahdeksasta alueesta.

Vuosien mittaan USP on saanut  toteutetuiksi monia hyviä,  ulkosuomalaisten tekemiä aloitteita.  Yksi merkittävimmistä on ollut kaksoiskansalaisuuden salliminen ulkosuomalaisille, joka toteutui minun varapuhemieskaudellani. Mutta kyllä sen eteen tehtiin paljon töitäkin. Osallistuin niihin aikoihin myös täällä Italiassa kaksoiskansalaisuutta käsittelevään seminaariin Trevisossa, jossa pidin aiheesta tilaisuutta varten valmistellun oman puheenvuoronkin.  Seminaarin anti oli aikoinaan pitkään netissäkin luettavissa.

Itse en kuitenkaan ole vielä hankkinut itselleni Italian kansalaisuutta.  Osittain senkin takia, että minua hiukan hirvittää laittaa anomukseen kaikki entiset sukunimeni. Täällä Italiassa kun naisilla on avioliiton solmittuaankin tyttönimensä käytössä. Minulla on niitä tyttönimiäkin kaksi, kun minut on pienenä adoptoitu.  Ja lisäksi on nykyinen virallinen sukunimeni Suomessa  kaksoisnimi, joka muodostuu entisen ja nykyisen puolisoni nimestä, mitä täällä on jo ehditty ihmetellä.  En haluaisi taas vaihtaa sukunimeä sellaiseen, jota en ole käyttänyt vuosikymmeniin. Ja joka sitä paitsi olisi italialaisille vaikea lausuttavaksi. (Myyryläinen tai Bergström)   On siinä minulla tenkkapoo.  Eikö totta?!  (RVC)

Alibi hiljaisuuteeni…

Sain jo vähän moitteita Katjalta, kun blogini ei ollut päivittynyt pariin viikkoon.  Minulla oli kuitenkin mielestäni hyvä alibi, koska luokseni tänne Italiaan tuli pitkäaikaisin ystävättäreni Monika, joka ei ollut täällä meillä käynyt vielä koskaan.  Viime vuonna hän jäi leskeksi miehestään,  jonka kanssa hän ehti elää peräti 46 vuotta. Yhdessä he kiertelivät maailmaa, mutta tänne meille eivät olleet koskaan “eksyneet”.  Tosin olivat olleet lomailemassa Senigalliassa samana kesänä, kun minä tutustuin nykyiseen mieheeni, Manuun.

Mieheni ja minä halusimme tarjota Monikalle mahdollisimman mukavan loman täällä Italian Marchessa.  Siihen kuului myös kämpän järjestäminen vierailukuntoon.  Myöskin siitä syystä, että hän on tarjonnut kaupunkiasuntonsa käyttöömme, kun käymme Suomessa, mistä olemme ylen kiitollisia.   Majailimme siellä jo viime vuonna.

Meillä oli oikein mukava viikko. Kävimme mm. Loretossa, jossa on mahtava katedraali upeine taideteoksineen italialaiseen tyyliin.  Se saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi, mikä varmaan on ollut tarkoituskin. Paikka on Louvren veroinen pyhiinvaelluspaikka, jonne sairaat tulevat hakemaan parannusta vaivoihinsa,  ja monet ovat saaneetkin.

Katedraali on myös taiteellisesti arvokas.  Siellä on upeiden frescojen lisäksi  pääalttarin takana pieni huone, jonka seinät on ainakin legendan mukaan rakennettu Jeesuksen äidin, Marian, lapsuuden kodin kivistä, jotka – legendan mukaan – enkelit toivat Loretoon.   (On mahdollista, että  ne toikin Angeli-niminen perhe, mutta legenda on monille uskovaisille totta.)

Lisäksi kävimme myös Senigalliassa kävelemässä. Paikka oli Monikalle tuttu,  kuten jo totesin.  Minulle ja miehelleni se on aivan erityisen tärkeä paikka, koska tapasimme siellä ensimmäisen kerran pyöreässä, osin meren päällä olevassa rakennuksessa, jonka nimi on Rotonda (=pyöreä).  Viimeisenä iltana veimme Monikan ravintolaan, jossa tarjosimme hänelle hienon kalaillallisen.

Oli todella mukavaa muistella menneitä lapsuuden ajoilta ja vähän myöhemmiltäkin vuosilta.  En muista Monikan koskaan jutelleen niin paljon,  kun hänen edesmennyt puolisonsa oli mukana.  Uskon, että puhuminen teki hänelle hyvää.  Ikävä on kova,  mutta muistot auttavat,  joskin ne voivat tuoda myös kyyneleet silmiin. Mutta surutyö on tehtävä,  ja ajan kanssa tulee varmaan myös kiitollisuus siitä, että sai elää niin pitkän ja onnellisen avioliiton.  Sellaiset alkavat nykyään olla olla kovin harvinaisia.

Monikan lähdettyä minulla alkoi valmistautuminen Italian suomalaisyhdistysten vuositapaamiseen. Oikein hyvin järjestetty ja antoisa kokous pidettiin Ascoli Picenossa lauantaina.  Kaunis kaupunki, johon itse en ehtinyt pahemmin tutustumaan, mutta mieheni kierteli siellä katselemassa nähtävyyksiä kuten muutkin puolisot.   Italian suomalaisten yhdistyselämä on kovin naisvaltaista. Onhan Italiassa asuvista suomalaisista yli 70 prosenttia naisia.  (RVC)

Suomalaiset Euroopassa-kirja

Sain kutsun minäkin…..

Suomalaiset Euroopassa- kirjan julkistamistilaisuuteen, joka on torstaina 5.2.2009 Siirtolaisuusinstituutissa Turussa. (Itse olen kirjoittanut kirjaan – yllätys, yllätys –  Italian osuuden.)

Kutsussa kerrottiin kirjasta  seuraavaa:

Suomalaiset Euroopassa on viimeinen osa Suomen siirtolaisuuden historiaa käsittelevästä kuuden kirjan sarjasta. Suomalaisia on kautta aikojen liikkunut Euroopassa ja asettunut asumaan eri maihin, mutta vasta 1960-luvulla muutto lisääntyi merkittävästi. Opiskelu, avioituminen ja työ ovat olleet keskeisiä muuton syitä ja suurin osa muuttajista on ollut naisia.

Suomen liityttyä Euroopan Unioniin vuonna 1995, työperäinen, usein määräaikainen, eurosiirtolaisuus on tullut entistä tavallisemmaksi, ja tasannut osaltaan sukupuolijakaumaa. Viime vuosikymmeninä myös tuhannet eläkeläiset ovat vaihtaneet Suomen talvet etelän lämpöön. 1960-luvulta lähtien Ruotsiin menneiden yli puolen miljoonan suomalaisen lisäksi arviolta 150 000 suomalaista on muuttanut muihin Euroopan maihin.

600-sivuinen kirja kattaa Ruotsia ja Venäjää lukuun ottamatta koko Euroopan siirtolaisuuden keskiajalta vuoteen 2008 saakka.

Näin siis kutsussa kerrottiin. Valitettavasti en pääse osallistumaan juhlavaan tilaisuuteen täältä Italiasta käsin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kirja vihdoin valmistui ja julkistetaan.  Sen takana on monen ihmisen valtava työmäärä.

Toimittajina ovat  olleet Krister Björklund  ja  Olavi Koivukangas. Kirjassa on 600 sivua,  ja se on tavallista suurempi kooltaan.   En tiedä tarkkaan kirjoittajien lukumäärää, mutta paljon heitä on.

Itse olen siis kirjoittanut teokseen Italian osuuden, sivut 411-456 eli 46 melkein konekirjoitusarkin kokoista sivua, joihin sisältyy myös jonkin verran kuvia. Artikkelini käsittelee Rooman ja Italian kävijöitä ja saapasmaahan  muuttaneita suomalaisia lähtien 1200-luvulta nykypäivään.

Oli se melkoinen urakka, mutta mielenkiintoinen kokemus.  En olisi ikinä uskonut, että historia voi olla niin kiehtovaa. Ja tarkoitus on jatkaa kirjoittamista samasta aiheesta vähän keveämmässä muodossa.

( RVC)

Onpa kiva tunne….

…..  kun sain käteeni sen kirjan

Siinä se nyt on kirjoissa ja kansissa Monikulttuurinen perhe, josta on – mitenkään muita kirjoittajia mollaamatta – vähän vaille puolet minun tekstiäni.

Ulkoasua kehui tyttärenikin Saksassa, jonne posti oli kiikuttanut kirjan monta päivää aikaisemmin viime viikolla. Tiedättehän Italian postin. Mutta pääasia on, että se lopultakin tuli perille.  Tietenkään minulla ei ole mitään tekemistä kirjan ulkoasun kanssa, mutta se on tärkeä, koska se antaa ensimmäisen vaikutelman kirjasta.

Siinä se nyt on kirjoituspöydälläni, ja  vähän väliä  pitää ottaa käteen ja selailla tekstejä, miltä ne näyttävät kirjassa. No,  ei tämä nyt ihan ensimmäinen kerta ole, kun olen saanut tekstiäni johonkin kirjaan. Mutta tässä opuksessa on siis melkein puolet minun tekstiäni, koska minua pyydettiin kirjoittamaan myös opasosio.

Muut ovat täyttäneet yhteensä 95 sivua, kun johdantokin lasketaan mukaan.  Hienoa työtä jokaisen panos. Kustantajana on Kustannus Arkki Oy.    Tuollainen on Monkulttuurinen perhe-kirjan etukansi.  (Kirjasta minulla ei vielä ole kuvaa.)  RVC

Kiirettä on pitänyt…

…  tekstitarkistusten kanssa

Ei ole tullut kirjoitettua tänne blogiin muutamaan päivään, kun olen ihan melkein burnout kahlattuani läpi artikkelini, joka tulee Siirtolaisuusinstituutin  kohdakkoin julkaisemaan kirjaan  Suomalaiset Euroopassa.  Minun artikkelini käsitteleee Suomalaisia Italiassa.   Tietysti!  Kuinkas muuten! Siinä on kyllä aika erikoinen taitto,  joka on tehty osittain jollain ohjelmalla, ja sen seurauksena tavujako on aika outo. En siihen kuitenkaan puuttunut, kun kirjan piti maananataina olla jo painossa.  Kai ne muittenkin artikkelit on sitten aika erikoisesti taitettuja. Joten Pazienza, kuten italialaiset sanovat.

Kun nyt kahlasin läpi tekstiäni, niin ajattelin, ettei sitä varmaan lukija täysin tajua, millainen työmäärä on ollut  tuon artikkelin aineiston keräämisessä.  (Sama koskee tietysti muittenkin kirjoittajien artikkeleita.)  Siinä ei nimittäin kerrota vain nykysuomalaisista täällä Italiassa,  vaan artikkeli lähtee liikkeelle jo ajasta ennen  Suomen   liittämistä Ruotsiin vuosina 1249-50 käydyssä sodassa,  ja se päättyy nykypäivään. Kaikki tärkeimmät Italian kävijät ja täällä asuneet  historian saatossa,  ja mukana on muutama nykysuomalainenkin.

Lisäksi on pitänyt kirjoittaa pino joulukortteja lähinnä sellaisille sukulaisille ja ystäville, joilla ei ole sähköpostia. Joskus menneinä vuosina tuli lähetettyä jopa 30 korttia. Sehän käy melkein työstä.  Nyt lähetin niitä kymmenkunta ja useimpiin liitin myöskin joulurunon, joita löysin eräästä blogista Googlen etsinnän kautta.

Kivana yllätyksenä oli eilen  Gambiaan miehensä kanssa matkustaneen tyttäreni viesti sähköpostissani.

Hän  kirjoitti muun muassa:

Täällä on aivan ihanaa. Tänään on niin kuuma, etta varpaatkin on käristynyt. Olen soittanut djembe/rumpua yhdessä griotti- kylässä, mutta eilen ja tänään päätin pitää vapaata, sillä koko homma alkoi tuntua tyolta ja olenhan täällä lomalla.

Eilen oltiin Serrekundassa ostamassa kankaita ja tänään vein ne teetettäväksi räätälille. 4 kangasta maksoi noin 20 euroa ja teettaminen noin 30euroa, joten ei voi sanoa, että olisi kallista.Teetän kaksi esiintymisasua ja kaksi juhla-asua.   (Eipä tosiaan!  Lähdetään kaikki teettämään pukuja sinne!!! Toim. huom!)

Aamusta alkaen meillä on valettu betonitiiliä. Mass osti eilen 5 000kg sementtiä, hän aikoo rakentaa toisen talon. Asumme todella korvessa. (Mass ei siis pidä lomaa!  Toim. huom.!)  Kävelen melkein joka aamu Brikaman keskustaan ja matka kestää 40min. Eilenkin olisimme halunneet lähteä diskoon illalla, muttemme jaksaneet vaeltaa säkkipimeässä Brikamaan.

(Ei kai sitä ihan säkkipimeässä!  Voi olla vaarallistakin kuka ties! Toim. huom!)

PS.  Olisi tietysti kiva käydä  joskus Afrikankin puolella.  En ole koskaan edes piipahtanut Euroopan ulkopuolella, ja epäilen, että muu mailma  jää minulta näkemättä.  Nykyään tulee matkustettua ainoastaan Suomeen.  Ja tuo  ruokailupuoli voisi olla ongelmallinen miehelleni.