Tänään minulla on pallo hukassa, enkä oikein osaa tarttua mihinkään. Tuli niin tyhjä olo. Sain nimittäin eilen illalla tietää pitkäaikaisimman lapsuuden ystäväni Monikan puolison kuolemasta siellä Suomessa. Myös vainaja oli pitkäaikainen ystäväni.

Muistan hyvin kesäisin maalla ne kerrat, kun ystävättäreni, joka oli kiinnostunut naapurin pojasta, halusi minut esiliinaksi mukaansa pelaamaan krokettia tämän luo. Olinkin sitten kolmantena pyöränä pitkään, ennen kuin nämä kaksi alkoivat seurustella tositarkoituksella ja solmivat sitten keskenään avioliiton. Ja minusta tuli heidän ensimmäisen poikansa kummitäti.

Yhteydenpito oli pikkuhiljaa vähentynyt merkkipäiviin jo Suomessa oloni aikana, kun kummallakin oli omat perheensä hoidettavanaan. Ja Italiaan muuttoni jälkeen se rajoittui yhteen tapaamiseen vuodessa kesälomallani Suomessa. Ja viime kesänä ei tapaamisesta tullut mitään, kun aikataulumme eivät sopineet yhteen.

Vai liekö se ollut miehen sairastelun syytä, jota ei haluttu kertoa perheen ulkopuolisille. En nimittäin tiennyt siitä mitään. Siksi kuolinsanomakin tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja kuulin sairaskertomuksenkin ensi kerran. Tuhti mies oli näet laihtunut 30 kiloa, kun ruoka ei ollut enää maistunut miltään. Mutta lääkäriin hän ei vaan suostunut menemään. Kerran hän oli pyörtynyt lentokentälläkin, mutta matkaan oli silti lähdetty perinteiseen tapaan Kanariansaarille, jossa he aikoinaan, melkein 47 vuotta sitten, olivat olleet häämatkalla.

Ja muutenkin ystäväni matkustivat paljon eri puolilla maailmaa. (Itse en ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. Kuka tietää, missä kohtaa Venäjää Euroopan raja kulkee?) Vasta kun mies katkaisi koipensa kesämökillä, eikä saanut otettua enää askeltakaan, hän suostui menemään sairaalaan, ja siellä hänellä todettiin jo pitkälle levinnyt syöpä munuaisissa.

Tämä ystäväpariskunta oli tehnyt aina kaiken yhdessä. Oikea malliperhe. Siksi yksinjääminen onkin ystävättärelleni todella vaikeaa. Onneksi hänellä on tukenaan kolme aikuista lasta ja lohtuna myös lastenlapset. Mutta ikävä on silti raastavaa. Ymmärtäähän sen, kun yli puolet elämästä on vietetty yhdessä. Mutta surutyö on tehtävä. Ja pikku hiljaa katsottava eteenpäin.

Muistan hyvin (otto)äitini surun (otto)isäni kuoltua. He olivat olleet yhdessä yli 50 vuotta. Äiti eli sitten yli 90-vuotiaaksi ja hänen jäämistöstään löysin nipun lehdestä leikattuja kuolinilmoituksia. Voin kuvitella sen ankean yksinäisyyden tunteen, kun hänellä ei ollut enää ketään ikätoveria elossa. Jossain mielessä sitä on kyllä vapaa tekemään suurin piirtein, mitä haluaa. Mutta se on sen kaltaista vapautta, jota ei toivoisi kenellekään. (RCV)

Lainattua jostain:

Surun edessä voin hetkeksi vain nöyrtyen hiljentyä. Mutta elämä jatkuu. Ja pian, hyvin pian ennen kuin huomaankaan se taas hymyilee. Näin sen on oltava. Elämä on kuitenkin ihanaa…

(Pakinaperjantain haaste : Tyhjä. Ja tähän sopisi myös: Loppu)